Huonosti käyttäytyvät miehet - Men Behaving Badly

Sarja Huonosti käyttäytyvät miehet/Men Behaving Badly (1992-98) on pinnalta katsoen aika seksistinen, ääliömäinen ja sovinistinen tv-sarja. Jos sitä kuitenkin malttaa katsoa pidemmälle ja tarkemmin, se alkaa kääntyä ensivaikutelmaansa vastaan. Sankareina esitettävät ja esiintyvät Gary Strang (Martin Clunes)  ja Tony Smart (Neil Morrissey) ovatkin uhostaan huolimatta armottomia miehen irvikuvia, lähes feministisiä karikatyyrejä, jotka alkavat herättää katsojassa sympatiaa, ja varovaista toivetta miesten pärjäämisestä.

Sarjan nimi tekee kunniaa sen laajennettua lapsuutta eläville päähenkilöille. Tony (ja ensimmäisellä tuotantokaudella esiintynyt Dermont Povey (Harry Enfield)) on Garyn alivuokralainen Etelä-Lontoossa, joskin vuokranmaksu on enemmänkin symbolinen sopimus kuin todellinen toimenpide. Tonyllä ei ole vakituista työpaikkaa, vaan hän on saanut useammastakin potkut.

Gary nähdään kohtalaisen holtittomana ja toistaidottomana kotioloissa ja varsin sarkastisena ja teräväpäisenä työpaikallaan murtohälytinfirman johtotehtävässä. Näiden kahden kuvan välillä on jonkinlainen ristiriita, jota ei juurikaan kuitenkaan jää aprikoimaan. Gary seurustelee sairaanhoitaja Dorothy Martinin/Bishopin (Caroline Quentin) kanssa, ja suhde -outoa kyllä- kehittyykin sarjan aikana.

Tonyn pitkäaikainen ihastus on yläkerran Deborah Burton (Leslie Ash), jota hän piirittää omalla karkealla tavallaan. Pitkän uuvutustaistelun jälkeen myös meidän suhteensa etenee uudelle tasolle.

Garyn ja Tonyn hahmot on epäilemättä piirusteltu jonkinlaiseksi vastaiskuksi aikakauden hyvinvoiville, korrekteille ja huolehtiville miehille. Garyn ja Tonyn agendalla ovat ennemminkin viina, laulu ja naiset. Naisten rinnat ovat esimerkiksi melkoisen tärkeä fetissi miesten puheissa. Tarkoitushakuinen poliittinen epäkorrektius loistaa sarjan käsikirjoituksissa. Alan Liskin tunnari istuu tähän maailmaan kuin nyrkki alaleukaan.

Sarjaa tuotettiin kuusi kautta, jonka aikana tehtiin 42 jaksoa. Yhdysvalloissa tehtiin sarjasta oma versio 1996-97 samalla nimellä. Martin Clunesin rooli työpaikallaan Huonosti käyttäytyvissä miehissä on jonkinlainen henkinen sukulainen Reginald Perrinille, ja ehkäpä siksi hänet valittiin mainitun sarjan uusioversion nimiosaan. Tosin myös sarjan luoja ja käsikirjoittaja Simon Nye (jonka kirjaan sarja myös perustui) toimi Reggie Perrinissä (2009-10) käsikirjoittajana.

Gary: I mean, look at the fuss women make about child birth. Now, I'm not saying it doesn't smart a bit, but if blokes did it, I reckon you'd be looking at, what, give birth, have a couple of Paracetamol, maybe a bit of a nap and then back to work within the hour.

Arsène Lupin

Vaikka ei pitäisi elokuvan historian alkuna Lumièren veljeksiä, niin on Ranskalla eittämättä vankka historiansa ja siivunsa koko elokuvan historiassa. Sieltä ovat lähtöisin monet mestarilliset ohjaajat (kuten Jean Renoir, Jean Vigo, Robert Bresson, Marcel Pagnol, René Clément, Jean-Pierre Melville, Jean Cocteau tai Jacques Tati) ja lukuisat hienot näyttelijät (Jean Gabinista Brigitte Bardotiin). Ja jos historia alkoikin tuntua ahdistavan pölyiseltä painolastilta, niin Cahiers du cinéma –lehden piiristä ampaisi kameroiden kampeen joukko innokkaita nuoria tekijöitä luoden epäyhtenäisen mutta jälkeenpäin Ranskan uudeksi aalloksi (La nouvelle vague) nimetyn koulukunnan. Joukkoon liittyi ihmisiä myös lehden ulkopuolelta, eivätkä sellaiset nimet kuten François Truffaut, Jean-Luc Godard, Claude Chabrol, Jacques Rivette, Eric Rohmer, Alain Resnais, Jacques Demy ja Louis Malle jätä ketään filmifiiliä ihan kylmäksi. Niin ja onhan se elokuvan alkupiste sittenkin mainittujen veljesten huikea yksiminuuttinen Työläiset lähtevät Lumièren tehtaasta (La sortie des usines Lumière, 1895).

Siksi on jotenkin outoa, että noinkin mahtavan visuaalisen perimän omaavasta maasta ei ole tullut säännöllisesti runsaasti laadukasta tv-tarjontaa meidän koteihimme. Kuvallinen ja kulttuurinen erilaisuus eivät voi olla esteinä tälle seikalle, koska elokuvan puolella kannatusta on aina löytynyt. Voiko kyse olla vain kielestä?

Yhtä kaikki; vuonna 1971 kotoisiin ruutuihimme tuli, ei sinänsä ensimmäinen, mutta kuitenkin merkittävä päänavaus Ranskasta. Sarja nimeltään Arsène Lupin (1971-74). Sarja perustui hyvin löyhästi Maurice Leblancin kirjalliseen alkuperään. Meilläkin julkaistiin esimerkiksi vuonna 1967 suomeksi Arsène Lupin, herrasmiesvaras -kirja.

Arsène Lupin on menneiden aikojen herrasmiesvaras. Lupinia ei yleensä toki näytetä varsinaisissa konnantöissä, vaan ennemminkin niiden kunniakkaammissa muunnelmissa. Hän saattaa esimerkiksi varastaa arvomaalauksia laittomin ja epämääräisin keinoin rikastuneilta. Lupin myös kilvoittelee älyssä, oveluudessa ja taidossa toisten varkaiden kanssa haluten olla heitä askeleen edellä. Pulaan joutuneet neitokaiset olvat myös Lupinin agendalla.

Lupin käyttäytyy herrasmiesmäisesti ja on yleensä varsin rento tyyppi, mutta saattaa vaaran uhatessa puolustaa itseään omaamillaan jujutsu-taidoilla. Kotioloissa Lupinin arjesta ja hyvinvoinnista huolehtii Yvon Buchardin näyttelemä hovimestari Grognard. Vaikka poliisit säntäilevät ja pyssytkin paukkuvat sarjassa toisinaan, on se kuitenkin ennemminkin vanhanajan kepeä veijarisarja kuin kovanluokan toimintaa. Sarjan verraton tunnusmusiikki istuu myös mainiosti tähän sävyyn.

Arsène Lupinia näyttelee arvostettu ranskalainen näyttelijä Georges Descrières, joka oli pitkät perinteet omaavan Théâtre Français'n näyttelijöitä.

Meillä Arsène Lupinia esitettiin ensin vuonna 1971, sitten pidettiin pari vuotta paussia ja asiaan palattiin uudelleen vuonna 1974. Sarjaa tehtiin vain kaksi kautta, ja niiden aikana 26 tunnin mittaista jaksoa. Vuonna 2004 tehtiin Jean-Paul Salomén ohjaama samanniminen uusioelokuva.

Smith ja Jones - Alias Smith And Jones

Lännensarjojen kultakausi oli 1950-60 -luvuilla, ja meilläkin niitä seurattiin varsin kiinnostuneina televisiovastaanottimien yleistyttyä 1960-luvulla. Sen jälkeen niiden suosio hiipui vähitellen ja uudet ohjelmatyypit täyttivät tarjonnan (tai montako tuntia sitä nyt illassa ohjelma-aikaa olikaan kahdella kanavallamme...).

Vuonna 1972 koteihimme tuli kuitenkin vielä uusi tarjokas, tällä kertaa huumoria ja buddy-fiilistä tarjoava länkkärisarja nimeltään Smith ja Jones/Alias Smith And Jones (1971-73). Sarjassa kaksi lännen kovanaamaa haluaa jättää ryöstöhommat ja ottaa vastaan armahduksen. Tätä armahduksen saamisen vaikeutta sarjassa sitten seurataan kolmen kauden ajan. Nämä kyseiset lainsuojattomat ovat Hannibal Heyes (Pete Duel) ja Jedediah 'Kid' Curry (Ben Murphy).

Sarjan ilmeinen innoittaja oli parin vuoden takainen George Roy Hillin menestyswestern Butch ja Kid (Butch Cassidy And the Sundance Kid, 1969), jossa näyttelivät Paul Newman ja Robert Redford nimiosia. Varsin osoittelevaa oli se, että Ben Murphy muistutti ulkoisesti melkoisen paljon Paul Newmania. (Väitetäänkin hänen saaneen roolin juuri tästä syystä...)

Sarjan alussa vanha länsi elää jonkinlaista murroskautta, ja junarosvojen työ hankaloituu kassakaappien tullessa järeämmiksi, ja junien kehittyessä ja vartijoiden lisääntyessä. Syntyy siis ajatus koko homman jättämisestä. Sopimusta armahduksesta hiotaan, mutta rikollisia kohtaan tunnetusta yleisestä vihasta johtuen sopimus ei ole vielä julkinen, joten kaverusten pitää käydä läpi koeaika ilman narahdusta, ja he eivät voi kertoa kenellekään sopimuksesta tänä aikana.

Uusi tie on varsin kivinen ja lainvartijoita täynnä. Miehet ottavat uudet henkilöllisyydet, Joshua Smith ja Thaddeus Jones, ja lähtevät kiertämään maata. Jokainen episodi tapahtuu yleensä uudessa kaupungissa ja uuden työn parissa. Työnjako heillä on yleensä sellainen, että Heyes huolehtii puhumisesta ja Curry nopeasta vetämisestä. Yhdessä he olivat aika hyväntuulinen pari.

Ohjelman loppu oli aika merkillinen ja epäonnistunut. Pete Duel ampui itseään (ilmeisen tahallisesti) kesken kuvausten ja menehtyi. Tuottaja olisi halunnut luonnollisesti keskeyttää sarjan kuvaukset, mutta tuotantoyhtiö sanoi ei ja vaati niiden jatkamista. Niinpä kertojana toiminut Roger Davis sai vetää Duelin hynttyyt ylleen, ja keskeneräisen jakson kohtaukset kuvattiin uudelleen. Itse sarja ei tästä noussut kuitenkaan enää siivilleen, ehkäpä päinvastoin, ja se lopulta lopetettiin 50 episodin jälkeen, ja teki tilaa poliisisarjoille.

Kertoja: Hannibal Heyes and Kid Curry - the two most successful outlaws in the history of the West. And in all the trains and banks they robbed, they never shot anyone. This made our two latter-day Robin Hoods very popular - with everyone but the railroads and the banks.

Marty - It's Marty

Edesmennyt Ernest Borgnine voitti Oscar-pystin roolistaan Delbert Mannin ohjaamassa elokuvassa Marty (1955). Borgnine tunnetaan ennemminkin monien karskien roolien miehenä, mutta tässä voitokkaassa elokuvassaan hän säi käyttää myös näyttelijäntalenttinsa muuta tunneskaalaa.

Marty-leffan nimi vaivasi pitkään mieltäni, koskapa vuonna 1969 televisioistamme tuli hämmentävä sketsisoppa nimeltään Marty/Marty (jälkimmäinen kausi myös nimellä It's Marty) (1968-69). Sarja sai nimensä sen pääosanesittäjästä, Marty Feldmanista. Feldman oli kirjoittaja, koomikko ja näyttelijä, joka aloitti käsikirjoittajana jo 1950-luvulla kirjoittaen sekä televisioon että radioon. Vuonna 1967 Feldman oli kirjoittajana At Last the 1948 Show (1967) -sarjassa, kun ohjelmassa mukana ollut John Cleese ehdotti, että myös Marty Feldmanin pitäisi näytellä siinä. Hänen mukaansa Martyllä oli luontaista lahjakkuutta ja läsnäoloa kameran edessä olemiseen.

Feldmanin kerrotaan aluksi vastustaneen ajatusta mm. ulkonäöllisistä syistä johtuen (Feldmanin tuntomerkkeinä voidaan pitää hänen huomattavia silmiään, jotka ovat seurausta sairaudesta johtunneesta leikkauksesta), mutta suostuneen lopulta, ja niin uusi tähti oli syttynyt. Jo seuraavana vuonna hän tähditti omaa, nimeään kantanutta sketsisarjaa.

Jälkikäteen arvioituna Marty Feldman sai kovan luokan kaartin kumppaneita käsikirjoittamaan ohjelmaansa. Mukana olivat mm. Tim Brooke-Taylor (joka myös esitti siinä sketsejä), John Cleese, Graham Chapman, Terry Jones ja Terry Gilliam, jotka kirjoittivat sarjaa Feldmanin itsensä kanssa. Käytännössä siis iso osa Monty Python joukkoa oli hänen kumppaneinaan. Siitä huolimatta tahi siitä johtuen Marty Feldman on kuitenkin jäänyt pitkässä juoksussa esimerkiksi tämän ryhmän varjoon.

Marty-sarja edusti oman aikansa kapeahkolla tv-tarjottimella varsin maukasta välipalaa hieman surrealistisine ja absurdeine sketseineen, joissa Marty repi huumoria kulmikkaalla tyylillään kummallisesta maailmasta säälimättä itsestäänkään. Britanniassa sarja sai arvostusta, joka realisoitui kahdeksi BAFTA-palkinnoksi. Sarjaa tehtiin kaksi lyhyttä tuotantokautta (11 episodia). Paria vuotta myöhemmin tuotettiin vielä uutta The Marty Feldman Comedy Machine (1971) -sarjaa yhden tuotantokauden verran sekä sitäkin lyhyempää Marty Back Together Again (1974) -sarjaa.

Samana vuonna Marty Feldman teki ikimuistoisen Igorin roolin Mel Brooksin parodisessa Frankenstein Junior (1974) -elokuvassa (saman leffan suomennoksesta on peräisin Eppu Normaali -bändin nimi!). Brooksin kanssa hän uudisti yhteistyön Marty Eggsin roolissa mykkäelokuvia kunnioittavassa mykkäelokuvassa Pähkähullujen paratiisi/Silent Movie (1976). Loppu-ura sujuikin enimmäkseen pitkissä elokuvatuotannoissa (mm. Gene Wilderin Sherlock Holmesin välkky veli (The Adventure of Sherlock Holmes' Smarter Brother, 1975), omat ohjaukset Vihoviimeiset erämaalinnakkeen sankarit (The Last Remake of Beau Geste, 1977) ja Voi Herran pieksut (In God We Tru$t, 1980) ja Steven Paulin Vonnegut-sovitus Hui hai (Slapstick (of Another Kind, 1982)).

Marty Feldmanin viimeiseksi elokuvaksi jäi rooli Mel Damskin elokuvassa Kapteeni Keltaparta (Yellowbeard, 1983), jonka kuvausten aikana hän kuoli sydänkohtaukseen. Vanha käsikirjoittajakumpaani Graham Chapman esitti elokuvassa nimiosaa ja mukana oli liuta muitakin kumppaneita vuosien varrelta, kuten Peter Boyle, Madeleine Kahn ja John Cleese.

Takaa-ajettu - The Fugitive

Aikoinaan kerrotiin seuraavaa kaskua:

Harrison Ford piipahtaa parturissa seuraavaa elokuvarooliaan varten. Mikä elokuva? . Oikea vastaus: Takaa-ajettu.

(Oli tästä piirun verran rivompikin versio olemassa, mutta vastaus oli sama yhtä kaikki) Vuonna 1993 valmistui toimintajännäri nimeltään Takaa-ajettu (The Fugitive), jossa Harrison Ford siis näytteli pääosaa, tohtori Richard Kimbleä. Kimble joutuu syyttä syytetyksi vaimonsa murhasta ja onnistuu pakenemaan vankibussista onnettomuudessa. Seuraa parituntinen, jonka aikana Kimble on takaa-ajettu, ja hän itse ajaa totuutta sekä oikeaa syyllistä takaa.

Elokuva oli eräänlainen instantversio alkuperäisestä 60-luvun piinaavasta jännityssarjasta Takaa-ajettu/The Fugitive (1963-67). Sarjassa David Janssenin näyttelemä tohtori Richard Kimble joutuu myös väärin perustein tuomituksi vaimonsa murhasta syytettynä. Kimble pääsee pakenemaan, ja alkaa jahdata yksikätistä syyllistä (Bill Raisch) halki mantereen. Seuraa tuplatakaa-ajoa, kun Kimble jahtaa oikeaa syyllistä, ja viranomaiset jahtaavat häntä. Erityinen piina Kimblen kintereillä on periksiantamaton poliisi nimeltään Philip Gerard (Barry Morse).

Ohjelma alkaa tiivistetyllä esityksellä Kimblen paosta. Kimble ja Gerard istuvat junassa, vaunu putoaa kiskoilta, Kimble kaatuu rähmälleen puroon roikkuva käsirauta kimallellen. Taustalla kertojan ääni (William 'Cannon' Conrad) kertaa perustiedot:

"The name: Dr. Richard Kimble. The destination: Death Row, State Prison. The Irony: Richard Kimble is innocent. Proved guilty, what Richard Kimble could not prove was that moments before discovering his murdered wife's body, he saw a one-armed man running from the vicinity of his home. Richard Kimble ponders his fate as he looks at the world for the last time, and sees only darkness. But in that darkness, fate moves its huge hand."

Kimble oli riidellyt kovaäänisesti vaimonsa kanssa murhailtana ja lähtenyt ajelemaan autollaan rauhoittuakseen. Palatessaan hän melkein törmää pakenevaan yksikätiseen mieheen. Koska kukaan ei ollut nähnyt Kimblen välillä poistuneen, hänet tuomitaan murhasta. Päästyään pakenemaan Kimble liikkuu kaupungista kaupunkiin etsien oikeaa syyllistä. Henkensä pitimiksi hän ottaa vastaan kaikenlaisia hanttihommia, joissa ei juuri henkkareita kysellä. Vaikka Kimble yrittää pitää matalaa profiilia, sarjan lakien johdosta hän kuitenkin joutuu tuon tuostakin sellaisiin tilanteisiin, jossa huomio kohdistuu häneen.

Vaikka Gerard jahtaa Kimbleä jääräpäisesti, tekee hän sen lähinnä virkansa ja periaatteen takia. Sarjassa annetaan vähitellen ymmärtää, että myös Gerardilla on epäilyksensä Kimblen todellisesta syyllisyydestä. Kimblen pääkohdetta, salaperäistä yksikätistä miestä ei juurikaan oikeasti nähdä sarjan kuluessa (hän esiintyy siinä vain kymmenessä episodissa).

Neljän vuoden ja 120 episodin jälkeen (kolme kautta mustavalkoisena ja viimeinen väreissä) oikeus kuitenkin lopulta voittaa, kun Kimblen ja yksikätisen välinen kamppailu huvipuiston tornissa päätyy Gerardin laukaukseen ja syyllisen putoamiseen kohti kuolemaansa. Epilogissa vihdoin vapautettu Kimble poistuu oikeustalosta ja kohtaa Gerardin, joka ojentaa kätensä. Hieman ensin epäröiden Kimble puristaa kättä, kääntyy ja jatkaa matkaansa. Conradin ääni:

"Tuesday, August 29th: The day the running stopped."

Tyttö tuli taloon - Farmer's Daughter

Se, että aihion alkuperä on Suomesta, ei yleensä ole kuuminta hottia Amerikan tv- ja elokuvamarkkinoilla. On silti hyvä muistaa, että on olemassa sentään yksi elokuva ja sittemmin tv-sarja, jonka juuret ovat vahvasti suomalaisessa mullantuoksuisessa agraariyhteiskunnassa. Toki olisi ollut huikeaa nähdä suursuosikki Rintamäkeläiset lokalisoituna Yhdysvaltoihin, mutta kyse ei ole sentään siitä sarjasta.

Hella Wuolijoki käytti taiteilijanimeä Juhani Tervapää kirjoittaessaan näytelmänsä Juurakon Hulda, joka sai ensi-iltansa Helsingin Kansanteatterissa maaliskuussa 1937. Jo samana vuonna ensi-iltaan tuli myös Valentin Vaalan aiheesta ohjaama kotimainen elokuva. Tarinassa Juurakon talosta lähtöisin oleva nuori nainen lähtee isompiin ympyröihin Helsinkiin, kokee pyrinnöissään takaiskuja ja päätyy lopulta muutaman herran 'pelastamana' kotiapulaiseksi varakkaan tuomarin huusholliin. Tästä alkaa Huldan säätykierto ja sosiaalinen nousu, kun hän ryhtyy opiskelemaan työn ohessa. Lopulta Hulda pyrkii eduskuntaan ja kihlautuu tuomarin kanssa.

Kymmenen vuotta myöhemmin näki päivänvalon Hollywood-elokuva nimeltään Farmarin tytär/The Farmer's Daughter (1948), joka alkutekstien mukaan perustui Juhni Tervataa'n tekstiin. Elokuvan ohjaaja oli H.C. Potter ja nimiosassa loisti Oscarin arvoisesti Loretta Young. Hulda oli tässä versiossa amerikanruotsalainen maalaistyttö Katrin Holstrom, joka vastaavasti matkustaa maalta suureen kaupunkiin ja menettää siellä heti kaikki rahansa. Sairaanhoitajaopintojen sijaan hän joutuu menemään piiaksi rikkaan senaattori Glenn Morleyn taloon. Henkilöiden välillä kipunoi, Katrin alkaa opiskella iltakoulussa ja asettuu lopulta vaaleissa itsekin ehdokkaaksi.

Ja lopulta. Vuonna 1963 käynnistyi jälleen uusi tilannekomediasarja nimeltään Tyttö tuli taloon/The Farmer's Daughter (1963-66). Tässä versiossa Minnesotasta lähtee nuori nainen, Katy Holstrum (Inger Stevens), suureen maailmaan (Washingtoniin) ja päätyy kongressiedustaja Glen Morleyn (William Windom) talouteen töihin. Morley on jäänyt leskeksi ja kahden pojan yksinhuoltajaksi. Sarjan edetessä Katy ja Glen lähenevät, ja lopulta avioituvat. Päätösjaksossa Katy adoptoi miehensä pojat. Saatiin kaiken kaikkiaan onnellinen loppu. Muutenkin tämä sarja on aika tyylipuhdas oman viattoman aikakautensa tuote: siinä esitetään hieman epäsäätyinen tilanne, kun palkollinen ja isäntä ovat napit vastakkain ja samalla rakastuvat toisiinsa, mutta kaikki tapahtuu sellaisessa puhtoisessa hengessä, joka on menetetty ikiajoiksi.

Inger Stevens voitti oman pystinsä sarjasta vuonna 1964 (Golden Globe -palkinto parhaasta tv-naispääosasta), ja vaikka sarja saikin kelvollisia katsojalukuja, niin mikään katsojamagneetti se ei missään vaiheessa ollut. Top 30 jäi rikkomatta. Kolmessa kaudessa syntyi kuitenkin 101 jaksoa.

Inger Stevens sopi sikäli tähän rooliin, että hänen juurensa olivat Tukholmassa, josta hän muutti lapsena Amerikkaan. Stevens ehti esiintyä eri tuotannoissa jo 1950-luvulta lähtien. Tyttö tuli taloon -sarjan jälkeen hänet saattaa muistaa esimerkiksi Clint Eastwood -leffasta Hirttäkää heidät/Hang 'Em High (1968), mutta pian sen jälkeen Stevensin elämä päättyi vuonna 1970 lääkkeiden yliannostukseen alle nelikymppisenä.

William Windom puolestaan on sen kaltainen sarjasieppo, että helpompi on luetella ne sarjat, joissa hän ei ole esiintynyt. Pidempi kiinnitys oli myöhemmin sarjassa Murhasta tuli totta/Murder, She Wrote (1984-96).

Ja totta kyllä; onhan meillä toinenkin kotoinen, kirjallinen alkujuuri: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945), josta sittemmin väsättiin Michael Curtizin ohjaama onnettomien tähtien alla syntynyt Hollywood-elokuva vuonna 1954. Ehkä ei ihan syyttä tämä elokuva ole painunut unohduksen uumeniin... Ikuiseksi arvoitukseksi (ja jossittelun aiheeksi) jää, mitä olisi syntynyt, jollei Marlon Brando olisi lähtenyt lätkimään Sinuhen roolista.

Kummitus ja rouva Muir - The Ghost & Mrs. Muir

Vaimoni on noita/Bewitched (1964-72) vetosi nuoreen katsojaan huumorillaan mutta yhtä lailla myös 'taikatempuillaan', kun Samantha helisytti sievää nenäänsä ja teki jännittäviä noitakonstejaan. Paljon käytettiin näiden tuottamiseksi katkaistua otosta, ja hiukan siimojakin, mutta kaikki se toimi kuin unelma, ja uutta episodia oli tuskaisaa jaksaa odotella.

Hieman samoilla scifi tahi pikemminkin paranormaaleilla apajilla kalasteli muutama vuosi myöhemmin toinen sitcom-sarja, joka seurasi Jopi Rinteen Kuollut mies kummittelee (1952) -elokuvan titteliä. Kyse on tietysti sarjasta nimeltään Kummitus ja rouva Muir/The Ghost & Mrs. Muir (1968-70). Kyse on vuoden 1947 samannimisen elokuvan päivittämisestä sarjaformaattiin. Muutostöitä tehtiin kuitenkin, sillä alkuperäinen leffa oli ennemminkin draamaa ja romantiikkaa maustettuna pikkiriikkisellä ripauksella 'kauhuakin'. Nyt tehtiin suoraviivaisempaa komediaa. Samoin aikakausi siirrettiin 1900-luvun alun Englannista nykyaikaiseen Amerikkaan Mainen osavaltiossa sijaitsevaan kuvitteelliseen Schooner Bayn kylään. Pohjana ollut elokuva perustui alunperin Josephine Leslien (salanimellä R.A. Dick) kirjoittamaan romaaniin.

Kehyskertomuksessa Claymore Gregg (Charles Belson Reilly) yrittää vuokrata edesmenneen isoenonsa taloa, jotta voisi selviytyä sen verorästeistä. Leskirouva Muir (Hope Lange), hänen taloudenhoitajansa Martha (Reta Shaw), kaksi lastaan (Harlen Carraher ja Kellie Flanagan) sekä koiransa Scruffy asettuvat sinne taloksi. Talon alkuperäinen omistaja kapteeni Daniel Gregg (Edward Mulhare) oli aikonut tehdä talosta eläköityneiden merimiesten kodin, mutta oli onnettomuudekseen kuollut kaasuonnettomuudessa ennen testamentin tekoa. Kapteeni oli ollut aikanaan naistenmies ja on edelleenkin melkoinen sovinisti. Hän voi itse valita, kenelle näyttäytyy. Saatuaan ensivaikutelman kapteenin luonteesta päättää rouva Muir pakata pesueensa ja lähteä autolla yön selkään. Kapteeni kykenee myös liikuttelemaan esineitä, ja hän ottaa auton ohjauksen omiin käsiinsä ja palauttaa joukon takaisin merenrantatalolle.

Sarjassa käytettiin kiitettävän runsaasti kummituksen ilmestymisiä sekä hänen poltergeist-kykyään, jotta nuoremmankin katsojan mielenkiinto säilyi. Orastavasta romanssista nimihenkilöiden välillä ei ollut niinkään väliä. Vai liekö se ollut sentään epäuskottavaa...

Sarjalle kävi kuitenkin hieman huonosti kotimaassaan. Hope Lange voitti peräkkäisinä vuosina parhaan naispääosanesittäjän Emmy-pystin, mutta se ei taannut sarjasuosiota. Ensimmäisellä kaudella sarjan kamppaili Kolme poikaani/My Three Sons -sarjan kanssa, ja toisella kaudella kisaa piti käydä Perhejuttu/Family Affair (1966-71) -sitcomin kanssa. Kolmatta kautta ei sitten enää tullutkaan, vaan sarja keskeytettiin 50 episodin jälkeen.

Työttömiksi eivät pääosanesittäjät jääneet. Edward Mulhare pistäytyi lukuisissa televisiosarjoissa, mutta sai sitten uuden pidemmän pestin sarjassa Ritari Ässä/Knight Rider (1982-86). Hope Lange puolestaan löysi itsensä nopeasti The New Dick Van Dyke Show (1971-74) -sarjasta, ja ura jatkui tasaisesti sen jälkeenkin muissa produktioissa. Reta Shaw teki mieleenpainuvan sivuroolin Disney-tuotannon valloittavassa Maija Poppasessa (Mary Poppins, 1964), mutta hän on ollut muutenkin todella käytetty keikkatyöntekijä (plakkarissa osat mm. sarjoissa Hitchcock esittää/Alfred Hitchcock Presents, Tyttö tuli taloon/The Farmer's Daughter, The Andy Griffith Show, Wagon Train, Kolme poikaani/My Three Sons, Dick Van Dyke/The Dick Van Dyke Show, Matkalla avaruuteen/Lost in Space, The Lucy Show, Minä vakooja/I Spy, Monkees/The Monkees, Napoleon Solo/The Man from U.N.C.L.E., The F.B.I., Onnenpäivät/Happy Days ja vierailipa hän useammankin kerran myös sarjassa Vaimoni on noita/Bewitched).

Kummitus ja rouva Muir -sarjassa piipahti tietysti vastaavasti muita sarjajyriä, kuten Yvonne Craig (Batgirl Batman-Lepakkomies -sarjasta), Stafford Repp (Chief O'Hara myös Batmanista), Jonathan Harris (tri Smith Matkalla avaruuteen/Lost in Space) ja muualla ansioituneita tähtiä kuten Richard Dreyfuss, Dom DeLuise ja Harry Nilsson.

Meillä sarjaa päästiin katsomaan vuonna 1969.

Alf

Jokainen näyttelijä janoaa otaksuttavasti näkyvyyttä ja isoa roolia (miksi ihmeessä muutoin valita koko ammattia?). Entäpä kun sen saa, ja päätyy näyttelemään käsinuken kanssa? Ei kuulosta hyvältä yhtälöltä, eikä se sitä nimenomaan ollutkaan Max Wrightille, joka oli ihmispääosassa tv-sarjassa Alf (1986-90). Hän kun jäi kuitenkin kakkoseksi nimiosanesittäjälle, isokuonoiselle Alfille (Paul Fusco).

Alf on scifi-sitcom Gordon Shumway -nimisestä muukalaisesta (tuttavallisemmin Alf = Alien Life Form), joka törmää aluksellaan Tannerien autotalliin. Sarjan idean loi Paul Fusco, joka itse esittääkin shown varastavaa Alfia. Fusco liikuttaa Alfin suuta ja toista kättä (apunaan Lisa Buckley toisessa kädessä sekä Bob Fappiano säätelemässä kauko-ohjaimella Alfin ilmeitä ja korvia; muutamissa ulkokuvissa Alfin puvun vetäisi päälleen Michu Meszaros). Tannerin keskiluokkaiseen pienperheeseen kuuluu isä Willie (Max Wright), äiti Kate (Anne Schedeen), tytär Lynn (Andrea Elson) sekä perheen pikkupoika Brian (Benji Gregory). Perheeseen kuuluu myös Alfin himoitsema Lucky-kissa.

Tannerit ottavat Alfin suojelukseensa siksi aikaa, että tämä saa aluksensa korjattua. Alfin kotiplaneetta Melmac on tosin tuhoutunut ydinsodassa. Aikaa myöten perhe myös kiintyy Alfiin huolimatta tämän ajoittaisesta tylsistymisestä, kyynisyydestä, purevasta sarkasmista ja väliin hieman eksentrisistä puuhista. Sarjan edetessä myös muutama muukin henkilö tutustuu Alfiin, ja perheeseen syntyy uusi vauva.

Alfia tehtiin neljä kautta (102 jaksoa). Päätösjakso lopetettiin cliffhangeriin, kun muutama Melmacin tuhosta selvinnyt alien oli pelastamassa Alfia, mutta sen sijaan hän jäikin Yhdysvaltain armeijan satimeen. Jakso loppui planssiin 'To Be Continued', mutta tuotantoyhtiö ei halunnutkaan kuvata enää jatkoa. Jatkoa seurasi kuitenkin vuonna 1996, kun tv-elokuva Tehtävä Alf/Project: ALF näki päivänvalon ja sitoi juonenpätkät vihdoin kiinni.

Sarjan kuvauksia on kuvattu jälkikäteen hankaliksi. Näyttämö rakennettiin lavalle, jossa oli lukuisia aukkoja Alfia varten. Anne Scheeden on määritellyt kuvaukset tekniseksi painajaiseksi: kuvauksissa ei ollut mitään iloa, ne olivat hitaita, kuumia ja tylsiä, kun puolen tunnin ohjelmaa nauhoitettiin 20-25 tuntia. Max Wrightin hän kertoi yksinkertaisesti kadonneen paikalta viimeisen otoksen purkittamisen jälkeen ilman minkäänlaisia jäähyväisiä.

Niin tai näin, jos jaksaa sietää käsinukkea pääosassa ja nasaaliäänellä replikoivaa keski-ikäistä miestä siinä rinnalla, niin Alfilla on kyllä hetkensä. Meilläkin se löi itsensä läpi siinä määrin, että samanniminen sarjakuvalehtikin ilmestyi jonkin aikaa.

Willie: Some people are so blinded by the thirst for money, that it causes them to lose their values and do things they shouldn't do.
ALF: Well, that explains Ghostbusters II.

Kolmas kivi auringosta - 3rd Stone from the Rock

Jos Pulmuset on ylinäyttelemisen juhlaa, niin siinä mielessä samoilla askelmerkeillä etenee myös sarja Kolmas kivi auringosta/3rd Rock From the Sun (1996-2001). Sen näyttelijäntyö ja sitä kautta kumpuava huumori perustuu varsin pitkälle alleviivaamiseen, liioitteluun, koviin ääniin ja ylivedettyyn mimiikkaan. Jos sen hyväksyy, sarja toimii kuin häkä suljetussa autotallissa.

Sarja sijoittuu alienit-tarkkailevat-maan-asukkaiden-toimintaa -kategorian sitcomeihin. Näitähän ollaan nähty (esimerkiksi Mies Marsista/My Favourite Martian, 1963-66, Ystäväni avaruudesta/Mork & Mindy, 1978-82 ja Alf, 1986-90).

Kolmas kivi auringosta -sarjassa Maahan saapuu nelihenkinen kopla: ylipäällikkö Dick Solomon (John Lithgow), turvallisuusvastaava luutnantti Sally Solomon (Kristen Johnston), tiedustelu-upseeri Tommy Solomon (Joseph-Gordon Levitt) sekä inhimillinen lähetin Harry Solomon (French Stewart). Porukka soluttautuu (kuvitteelliseen) Rutherfordin kaupunkiin, jossa perheen 'isä' Dick menee töihin yliopistoon fysiikanopettajaksi. Dickin 'sisko' Sally, joka ei tunne itseään aina kotoisaksi naisen vartalossa, jää kotiin, mutta tekee välillä erilaisia lyhytaikaisia työuria. Edellisten 'veli' Harry pysyttelee myös useimmiten kotona, mutta tekee toisinaan kokeiluja työ- ja opiskeluelämään. Dickin 'poika' Tommy, joka on todellisuudessa porukan vanhin ja älykkäin, saa ihmiskropakseen teini-ikäisen nuorukaisen kehon, ja käy sarjan alkaessa koulua. Sukulaisuussuhteita heidän välillään selitetään sarjassa välillä myös toisenlaisiksi...

Etenkin elinkaaren alkupäässä nämä muukalaiset tarkkailivat oudoksuen Maan menoa, ja sarjan huumoria haettiin ahkerasti ihmisten kaavoihin kangistuneista tavoista ja käytänteistä, joista huumoria sinänsä sopiikin irrottaa. Kausien lisääntyessä tämä ihmettely- ja ulkopuolisuusteema luonnollisista syistä lieveni, ja sarja lähestyi perinteistä hulluttelu-sitcomia. Näyttelemistyyliin muutoksella ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

John Lithgow on pitkän linjan luonnenäyttelijä, joka ei kuitenkaan ole kavahtanut esiintyä viihteellisimmissäkin tuotannoissa. (Esimerkiksi vuonna 1993 hän kuittasi palkkion inhasta roistoroolista Renny Harlinin Cliffhanger-leffassa.) John Lithgow oli tällä urataustallaan kuitenkin sarjan ykköstähti. Hänen hahmonsa on melko lapsenomainen, ja se on ehkä syy, miksi Lithgow saa vetää roolinsa niin överiksi. Toisaalta hän väläyttää tuon tuostakin todellisia taitojaan käyttämällä replikoinnissa sordinoa ja taitavasti asetettuja nyansseja sekä ajoitusta.

Kristen Johnston on miehisessä katsantokannassa uhkea ilmestys, joka tekee lopulta varsin ovelasti ristiriitaisen hahmon Sallystään. Hän osaa punoa sekä feminiinisiä että maskuliinisia ominaisuuksia rooliinsa, ja selvitä siitä kuiville. Joseph-Gordon Levitt joutuu väistämättä hieman alisteiseen asemaan rajoitetussa nuoren miehen roolissaan. Levitt jättäytyikin lopulta vain vierailijaksi sarjaan.

Jos Lithgow oli tähti muualla, niin Kolmas kivi auringosta -sarjan tähti on French Stewart. Hän linkittyy suoraan siihen kahjojen sivuhenkilöiden loisteliaaseen ketjuun, jotka ovat muutaman muunkin sarjan suola. Hänen Harrynsä oli tarinan mukaan vain istahtanut tyhjälle tuolille ja joutunut matkalle Maahan hieman sattumalta (tämä tieto tosin toisaalta kumoutuu, kun käy ilmi Harryn ominaisuus toimia kommunikaattorina kotiplaneetalle). Joka tapauksessa hänen toimintansa on siksi arvaamatonta ja irrationaalista, että häntä seuraa mielikseen ja oikein odottaa, mitä hänen suustaan pääsee tahi minne hän mielenkiintonsa suuntaa. Ällistyttävää sitten onkin, että Stewart on tässä mainiossa roolissaan yhden sarjan ihme. Toki hänen vierailufilmografiansa on laaja, mutta...

Sarjassa on leegio muitakin vakiokasvoja nelikon lisäksi. Dickin työtoveria ja on-off -naisystävä Mary Albrightia esittää Jane Curtin, heidän yhteistä assistentti Nina Campbelliä Simbi Khali, poliisia + Sallyn on-off -ihastus Donia Wayne Knight ja Solomonien vuokraemäntä Mamie Dubcekiä Elmarie Wendel. Näistä hahmoista normaalein on sarkastinen Nina. Lisäksi sarjassa nähdään muutamia hahmoja hieman harvemmin mutta silti toistuvasti mm. Big Giant Head (William Shatner) ja tri Liam Neesam (John Cleese). Myös John Lithgowin oma poika Ian näyttelee usein yhtä Dickin opiskelijoista.

Jos 50-luku oli scifi-elokuvien kulta-aikaa, niin sinne viittaa sarjan tunnuksena toimiva Ben Vaughnin vekkuli instrumentaalibiisi. Kuvituksena on tietokoneanimoituja planeettoja, joita käytetään ohjelmassa myös välikkeinä.

Kolmas kivi auringosta -sarjan tiimi sai paljon palkintoehdokkuuksia ja jokusen pystinkin, mutta sen paras sijoitus verisessä katsojatilastoinnissa oli sija 22 ensimmäiseltä kaudelta. Sen jälkeen käyrä oli vain laskeva, ja sarja päätyi lopulta sijalle 89. Sesonkeja saatiin silti kasaan kuusi ja episodejakin 139.

Harry Solomon: I want to give mankind the gift... of electricity.
Tommy Solomon: Harry, they already have electricity.
Harry Solomon: Well! Then my work here is done.

Pulmuset - Married with Children

Presidentti Ulysses S. Grantin suuhun on laitettu kasku: "I know only two tunes: one of them is "Yankee Doodle," and the other isn't."

Tuon kaskun ydin on hiukan muualla, mutta se tuli mieleen, kun mietin kahta ydinperhesitcomia: Onnen päivät/Happy Days ja Pulmuset/Married with Children ( 1987-97). Toinen on perinteinen perhesarja, ja se toinen ei ole...


Pulmuset lyö kaikessa yli, ja siihen sen viehätys aikanaan tietenkin perustuikin. Sarjaa tehtiin peräti 11 tuotantokautta (259 episodia!). Sarjan 'epäonni' Amerikassa oli se, että sitä tuotti aloitteleva Fox-kanava, jolla ei ollut valtakunnanlaajuisia jakeluverkostoja, ja katsojatilastoissa Pulmuset ei koskaan pärjännyt isompien puulaakien tuotoksille.

Kyse on Bundyn perheestä. Isä Al (Ed O'Neill) on elämäänsä tyytymätön ja perheensä halveksima naistenkenkien myyjä. Äiti Peggy (Katey Sagal) on shoppailuorientoitunut kotitöitä tekemätön kotirouva isoine tukkalaitteineen. Tytär Kelly (Christina Appelgate) on hemaiseva tyhjäpää, blondin prototyyppi. Poika Bud (David Faustino) on perheen fiksuin epäonnistuja.


Ei tällaista perhettä ole nähty sen koommin televisiossa (ellei sitten nimellä Simpsonit ihan eri sfäärissä?). Kaikki tehdään sarjakuvamaisesti yli. Tilanteet, gagit, teot jne. kuittaantuvat seuraavaan episodiin mennessä, jolloin kaikki alkaa alusta (tahi jatkuu samanlaisena näkökannasta riippuen).


Replikointi ja näyttelijäntyö, kaikki tehdään isosti ja liioitellen, ja siksikin on outoa, että ohjelman charmi kesti noin pitkään. Olivatko hahmot kuitenkin tunnistettavia, liian kauas karrikoituja sukulaisia vai oliko tämä kurkistus maailmaan, josta ei muuten tiennyt?

Sarjauniversumiin kuuluivat yhtä ylilyödyt sivuhahmot, kuten Peggyn ystävä ja naapuri sekä F.A.N.G. (Feminists Against Neanderthal Guys) -ryhmittymän johtaja Marcy D'Arcy (Amanda Bearse) ja hänen kaksi aviomiestään Steve (David Garrison) sekä Jefferson (Ted McGinley) ynnä perheen ääneenajatteleva koira Buck (ääninään Cheech Marin, Kevin Curran ja Kim Weiskopf).

Osa sarjan persoonallista maailmaa on sen tunnari: Frank Sinatran vetäisemä 'Love And Marriage' (Sammy Cahn ja Jimmy Van Heusen). Koska sarja sijoittuu Chicagoon, on alkutekstien kuvituksena sikäläisiä kaupunkimaisemia kuten Grant Parkissa sijaitseva Buckingham Fountain -suihkulähde. Sarjaa kohtaan on tunnettu kiinnostusta paljon, ja se on lokalisoitukin useisiin maihin (Argentiina, Armenia, Bulgaria, Iso-Britannia, Israel, Saksa, Unkari ja Venäjä).

Ed O'Neill oli kiinni Pulmusissa ison siivun elämästään, ja se on varmaan rooli, josta hänet tunnistetaan. Voisi jopa ajatella, että on riski palkata Al Bundy muihin hommiin. Meidän Renny Harlinimme päätä ei kuitenkaan kylmännyt, vaan hän otti O'Neillin elokuvaansa Ford Fairlane-rokkidekkari/The Adventures of Ford Fairlane (1990) Pulmusten tuotannon ollessa kuumimillaan. Vielä isompi  sulka Ed O'Neillin hattuun on toki hieno rooli ja irtiotto Alista sarjassa Moderni perhe/Modern Family (2009-). Siinä O'Neill on päässyt näyttämään näyttelijänosaamistaankin. (Jota sinänsä on!)

Katey Sagal on myös ottanut Peggyn tupeerauksen päästään ja tehnyt mittavan urakan muiden tuotantojen parissa, yksi rooli ei ole leimannut loppuiäksi. (Mm. sarjat Teinitytön kasvatusopas/8 Simple Rules... for Dating My Teenage Daughter (2002-05), Sons of Anarchy (2008-) ja Futurama (1999-))

Al: Ah, Peg. You're down here. Damn. Then I was dreaming you ran off with the dwarf down at the bookstore, and I was living in sin with a Playboy centerfold and her eight friends who could speak but chose not to.

Onnen päivät - Happy Days

Kaverukset Steven Spielberg ja George Lucas ovat tunnustaneet lukkarinrakkautensa menneeseen aikaan ja sen viihdekuvastoihin sekä puheissaan että monissa teoksissaan. Eipä siis ihme, että Lucas tarttui ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan aiheeseen, joka sijoittui nuoruuden ’onnellisiin päiviin’. Syntyi leffa nimeltään Svengijengi -62/American Graffiti (1973). Kuten suomenkielinen nimihirvitys kertoo, tarina sijoittuu vuoteen 1962, sen kesän viimeiseen päivään, jolloin joukko ystäviä kokoontuu Burger City –purilaispaikan liepeillä. Porukkaan kuuluu myös Steve Bolander –niminen kaveri, jota elokuvassa näyttelee Ron Howard. Howard oli ollut ahkera näyttelijä kymmenissä tuotannoissa jo 50-luvun puolivälistä lähtien, mutta pidempi kiinnitys hänen urallaan oli osallisuus suositussa The Andy Griffith Showssa (1960-68). Sen jälkeen hän lähinnä vieraili muissa tv-tuotannoissa, kunnes sitten pääsi mukaan yllämainittuun George Lucasin pitkään elokuvaan. Lucas oli kuullut vuonna 1972 hyllytetystä New Family in Town –pilottijaksosta, jossa Ron Howard esitti Richie Cunningham –nimistä teiniä. Lucas itse etsiskeli tulevaan elokuvaansa teiniksi sopivaa näyttelijää, ja solmi sopimuksen nähtyään Howardin tv-roolissa. (Teini-iät tällä nuorekkaalla näyttelijällä olivat kyllä fyysisesti jo ohi.)

Elokuvaa seuranneena vuonna televisiossa käynnistyi sitten uusi perhesitcom, Onnen päivät/Happy Days (1974-84). Se oli häpeilemättömän suorasukainen pastissi (tahi vielä enemmän) vanhoista viisikymmenluvun vastaavista tuotoksista. Sen kovassa ytimessä olivat perhearvot, keskiluokkaisuus, korkea moraali, vaikeuksien-kautta-voittoon -rakenne sekä onnelliset loput. Ja puhtoinen kielenkäyttö.

Howardin rooli ei ollut toisinto Svengijengistä, mutta sen hengenheimolainen se kyllä oli. Ajassa siirryttiin vielä enemmän taaksepäin, perusideaan sopivasti 50-luvulle milwaukeelaisen Cunninghamin perheen elämään. Perheen muodostaa rautakauppiasisä Howard (Tom Bosley), kotiäiti Marion (Marion Ross), teini-ikäinen poika Richie (Ron Howard) sekä pikkusisko Joanie (Erin Moran). Eräällä tavalla huvittavasti sarjassa nähdään aluksi myös isoveli Chuck, joka toisen kauden jälkeen vain poistetaan sarjasta ilman kummempia selityksiä tarpeettomana hahmona. Tähän onnettomaan kohtaloon sopivasti häntä vieläpä esitti kaksi eri näyttelijää (Gavin O'Herlihy ja Randolph Roberts)…

Tuotannon alkupäässä keskiössä on Richien elämä, johon kuuluvat teini-ikäisen ilon ja murheen aiheet sekä kaverit. Näitä ovat ennen kaikkea Potsie (Anson Williams) ja Ralph (Don Most), joiden kanssa Richie hengailee mm. Arnold's Drive-In –kuppilassa. Sarjaan oli aluksi lisäksi kirjoitettu sivuhahmoksi koulupudokas ja mekaanikko Arthur ’Fonzie’ Fonzarelli  (Henry Winkler), joka oli katsojien mielestä niin kiehtova hahmo, että hän sananmukaisesti varasti shown, ja Richien poistuttua myöhemmässä vaiheessa armeijaan Fonzie olikin jo keskushahmo. Fonzie teki cooliudesta kliseen. Viiksekäs Richie vieraili sarjassa jälleen sen päätöskaudella.

Sarjaa kuvattiin alussa yhdellä kameralla (ja taustanaurulla), mutta kolmannesta kaudesta lähtien siirryttiin kolmen kameran ja elävän yleisön –tekniikkaan, mikä muutti hieman sarjan tyyliä ja ulkonäköä tietenkin. Sarjalla meni  muutama vuosi nousta suosikiksi, mutta kaudella 1976-77 se sysäsi vanhan ykkösen (Perhe on pahin/All in the Family) valtaistuimeltaan ja oli muutaman vuoden kärkikolmikossa. Lopulta ohjelmaa tuotettiin peräti 11 kautta (255 jaksoa).

Onnen päivät –ohjelman tunnuksena voidaan pitää Charles Foxin ja Norman Gimbelin ’Happy Days’ –tunnaria. Kappaleesta kuultiin kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella versiot lopputekstien yhteydessä, kun taas alkuteksteissä käytettiin teemana Bill Haley & His Comets –combon ’Rock Aroud the Clock’ –biisin uusioversiota. Kolmannella kaudella se korvattiin sitten ’Happy Days’illä’. Me pääsimme tälle nostalgiatripille mukaan vuonna 1978.

Keskeiset tekijät ovat työllistäneet itsensä mukavasti sarjan jälkeenkin. Marion Ross teki eräänlaisen vitsikkään paluun rooliinsa siirtymällä 70-luvulle vierailuroolissa Grandma Forman -nimisenä sarjassa 70's Show (1998-2006). Tom Bosley käynnisti vielä lukuisten muiden projektien ohessa uuden sarjankin, Isä Dowlingin mysteerit/Father Dowling Mysteries (1987-91). Onnen päivistä irtosi myös mm. spin-off -sarja Ystäväni avaruudesta/Mork & Mindy (1978-82).

Kiinnostavia ovat olleet sekä Henry Winklerin että Ron Howardin urakehitykset. Winkler olisi voinut jäädä ikuiseksi Fonzieksi (ja ehkä jäikin?), mutta yhä jatkuvan satunnaisen näyttelemisen lisäksi hänellä on ura sekä tv-ohjaajana että tuottajana. Tuotannoista kuuluisin on varmaankin Ihmemies MacGyver/MacGyver (1985-92) -sarja. Ron Howard puolestaan on jättänyt näyttelemisen vähemmälle, mutta hänen nimensä on esillä tuon tuostakin isojen viihde-elokuvien ohjaajan tontilla (esimerkiksi Perhe on paras/Parenthood (1989), Tulimyrsky/Backdraft (1991), Apollo 13 (1995), Kaunis mieli/A Beautiful Mind (2001), Cinderella Man (2005) tai Da Vinci -koodi/The Da Vinci Code (2006)).

Fonzie: You're dreaming about a girl you've never met?
Richie: Come on, Fonz, haven't you ever dreamed?
Fonzie: Hey I'm not the dreamer! I'm the dreamee!

Huima sattuma - Een Schitterend Ongeluk

Nykypäivänä taistelu katsojista näkyy myös Suomessa ohjelmien ennakkorummutuksena ja puffeina kaikessa mediassa. Kovin paljon sijaa ei ole enää sattumanvaraiselle löytöretkeilylle. Toki niinkin tapahtuu toisinaan; käsi painelee hajamielisesti kaukosäätimen nappuloita, ja avoin (tahi tylsistynyt) mieli havahtuu hätkähtäen mielenkiintoiseen ohjelmaan. Ohjelmaan jonka kohtaamiseen ei ollut varautunut.

Aikaisemmin kaikki oli kuitenkin Suomessa pienempää ja viattomampaa. Kanavien määrä sekä ohjelmatarjotin olivat niukempia. Ei kaikki silloinkaan ollut huippulaadukasta silmäkarkkia, kaukana siitä, mutta huikeitakin sattumia silmään keitosta osui.

Yksi niistä oli hollantilaisen Wim Kayzerin sarja Huima sattuma/Een Schitterend Ongeluk (1993). Huima sattuma ei ole varsinainen dokumenttiohjelma, mutta se on tiedepainotteinen seikkailu ihmismielen moniulotteiseen ajatusmaailmaan. Koska se jakaa runsaudensarvestaan  pohjattomasti oivalluksia, tietoa, näkökantoja ja ylipäänsä uutta pureksittavaa, on se myös ehdottoman viihdyttävä. Se on siis tässä mielessä hyvää televisio-ohjelmaa parhaasta päästä.

Huima sattuma -sarjassa kuusi tiedemiestä saa kukin puolentoista tunnin mittaisen henkilökohtaisen haastatteluosuuden, jossa jokainen saa esitellä omaa erikoisaluettaan ja ajatuksiaan elämänmenosta. Viimeisenä episodina on kolme ja puolituntinen yhteiskeskustelu, joka onkin sitten lähes herkeämätöntä nautiskelua ja ilotulitusta, kun nämä kovin epäseuraiset herrat käyvät keskenään dialogia. Kukin kykenee perustelemaan omia näkökantojaan, mutta myös kuuntelemaan toisia sivistyneen keskustelun nimissä.

Mukaan on valikoitunut neurologi ja psykiatri Oliver Sacs, solubiologi Rupert Sheldrake, filosofi Daniel C. Dennett, tieteen filosofi Stephen Toulmin, fyysikko Freeman Dyson ja paleontologi Stephen Jay Gould. Sanomattakin on selvää, että kukin herroista on oman alansa summaa suurempi.

Tai olisiko tuossa yksi mutta? Jos viisi miehistä lasketaan jonkinsortin intellektuelleiksi, niin Rupert Sheldrake on tässä porukassa hieman outo lintu ja lievästi sanoen, hänestä ollaan hieman kahta mieltä. Toisaalta onkin aika mielenkiintoista, että Kayzer istutti myös hänet tuohon yhteisen pyöreän pöydän ääreen. Pitikö Kayzer itse kaikkia tasavertaisina vai halusiko hän provosoida?

Yhtä kaikki Kayzerilla lienee ollut hiukan romanttinen ajatus ratkaista elämän tarkoitus (elleivät Monty Pythonit sitä jo tehneet samannimisessä elokuvassaan?). Ihan siihen ei päästä, mutta ei sillä väliä. Vaikka kaikkia ajatuksia ja yhteyksiä ei ymmärräkään, on ilo seurata, miten kirkkaina ne ovat keskustelijoiden omassa mielessä, ja miten he manifestoivat niitä.

Sarjaa voidaan epäilemättä myös kritisoida (ja onhan sitä kritisoitukin), vaikkapa henkilöiden valinnasta (kaikki keski-ikäisiä, valkoisia miehiä), mutta siihen pätee sama laki kuin esimerkiksi tähän blogiin: se on ehdottoman subjektiivinen ja diktatorinen valinta. Kayzer:  "I was interested in what these particular men are doing."

Sarjan pohjalta on ilmestynyt myös Wim Kayzerin kirja 'A Glorious Accident: Understanding Our Place in the Cosmic Puzzle'. Tiedemaailmaa seuraaville useimmat sarjan miehistä ovat varmasti tuttuja, mutta meille elokuvan ystäville tulee miellyttävä deja vu kuullessamme nimen Oliver Sacks. Hänhän on kirjoittanut omista tutkimuksistaan teoksen 'Awakenings' (1973), josta Penny Marshall teki sittemmin Robin Williamsin ja Robert de Niron tähdittämän elokuvan Heräämisiä (Awakenings, 1990).

Dennett: On yksi niin kiistaton ja moraalinen sääntö, että kaikki hyväksyvät sen: OUGHT implies CAN: jos jonkin tekeminen on mahdotonta, siihen ei voida velvoittaa. Tällä vuosisadalla on käynyt niin, että 'CAN', ihmisen osaaminen, on saavuttanut huikeat mitat. Voimme vaikuttaa asioihin, joihin emme aiemmin voineet. Mutta me emme tiedä, miten meidän pitäisi toimia. Voisimme kaikki päättää toimia Amnesty Internationalin hyväksi tai kasvissyönnin edistämiseksi tai abortin vastustamiseksi tai kuolemanrangaistuksen poistamiseksi tai Afrikan pelastamiseksi nälänhädältä. Tuhannet asiat vaativat moraalista huomiotamme. Emme voi reagoida kaikkeen, eikä kukaan sano meille, minkä periaatteen mukaan meidän pitäisi kohteemme valita.