sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Fargo

Coenin veljekset, Joel ja Ethan, nauttivat jonkinlaista kulttimainetta, ja vaikka kyse on aina sekä maku- että arvostusasioista, niin heistä voinee vähintäin sanoa sen, että he eivät ole urallaan tyytyneet toistamaan samaa sapluunaa. Ellei muutos sitten juuri edusta tätä sapluunaa`?

Toki heitä on ylistetty myös palkinnoilla, ja niiden yhteydessä usein mainitaan elokuva Fargo (1996). Fargo oli seitsemän Oscarin ehdokas, ja se voitti niistä lopulta kaksi. Kuten tunnettua, sijoittuu Fargo Minnesotan lumisiin maisemiin ja kertoo tositarinan autokauppias Jerry Lundegaardin lennokkaasta ideasta rikastua kidnappaamalla oma vaimonsa. Suunnitelma päättyy fiaskoon ja verilöylyyn. No, huolimatta elokuvan väitteestä tarina ei tietenkään ole tosi.

Ideaa venytetystä Fargosta on palloteltu ja kokeiltu aiemminkin, mutta vasta Noah Hawley sai siihen järkeä. Ja järkevin idea oli ilman muuta elokuvan tarinan hylkääminen. Hawley on eräällä lailla jättänyt samannimiseen Fargo-sarjaansa (2014-) elokuvan miljöön ja tunnelman, mutta lähtenyt muuten omille teilleen. Yritys on kannattanut, koska sarja ei jäänyt yhteen kauteen, vaan sitä on haluttu syystä saada lisää.

Ensimmäinen kausi sijoittu piskuiseen Bemidjin kaupunkiin sekä sen naapuriin Duluthiin. Tapahtumien keskiössä on vakuutusmyyjä Lester Nygaard (Martin Freeman), joka törmää kouluaikaiseen kiusanhenkeensä ja saa kohtaamisen tuoksinassa nenäkulmansa auki. Lester menee sairaalaan paikkauttamaan itsensä ja tulee kertoneeksi tapauksesta vieressä istuvalle ventovieraalle. Mies tiukkaa Lesteriltä, haluaisiko hän päästä kiusaajastaan eroon. Mies on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), mystinen palkkamurhaaja, joka tulkitsee Lesterin kehonkielen tarkoittavan 'kyllä'.

Malvo laittaa toimeksi, ja myös Lesterin päässä napsahtaa. Kun käsillä on osuvasti vasara, ja vaimo nalkuttaa, päättää Lester iskeä tilaisuuteen kiinni. Myöhemmin hän panikoi ja ottaa yhteyttä Lesteriin, minkä seurauksena on yhä lisää ruumiita.

Kuolemantapauksia alkaa tutkia hieman hidas, mutta uuttera ja aloitekykyinen varasheriffi Molly Solverson (Allison Tolman), jonka epäilyt kohdistuvat muiden viattomana pitämään Lesteriin. Jutun tutkinnassa Molly tutustuu Duluthin konstaapeli Gus Grimleyyn (Colin Hanks), joka ei tunne oloaan aivan kotoisaksi poliisina. Hän haluaisi isona olla postinjakaja.

Tämä nelikko klaaraa päärooleissaan kerrassaan nautittavalla tavalla. Sarja ja sen hahmot tasapainottelevat absurdiuden ylilyöntien ja uskottavuuden briljeerauksen välillä täydellisesti. Kun heidän lisäkseen sarja on miehitetty lukuisilla loistavilla sivuhenkilöillä, saa katsoja makeaa silmien täydeltä. Bob Odenkirk (Better Call Saul, Breaking Bad, Ensisilmäyksellä, Saturday Night Live) tekee poliisipäällikkö Bill Oswaltin pienillä eleillä, Adam Goldbergin Mr. Numbers ja Russell Harvardin Mr. Wrench muodostavat klassisen maukkaan rikollisduon, joka kesksutelee viittomin. Oliver Plattin (Viimeistä päivää, Bored to Death, West Wing) esittämä lumihangesta rikastunut liikemies Stavros Milos on varmaa työtä. Glenn Howertonin (Elämää Philadelphiassa)kömpelö kiristäjä Don Chump on nappirooli. Keith Carradinen (Dexter, Deadwood, Rouva ministeri) näyttelemä Mollyn ontuva isä on takuuvarmaa työtä. Hömelöt FBI-agentit Budge (Keegan-Michael Key) & Pepper (Jordan Peele) ovat aivan huikeita ajoituksessaan ja ilmeissään. Ja niin edelleen.

Fargon tyylilaji rikosdraama, mutta sitä tehdään koko ajan hienoinen huumori pinnassa eikä rajun purskahteleva väkivaltakaan ole siinä lainkaan vierasta. Häveliääseen tapaan paljas pinta sen sijaan loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan, vaikka kuvissa siihenkin olisi mahdollisuus. Vaikka television historiassa on ollut useitakin eksentrisiä pikkukaupunkeja asujamineen, niin kyllä Fargon maailma on aivan omanlaisensa ja nappaava.

Siksipä sarjaa on jatkettu, vaikka itse tarinaa ei olekaan jatkettu suoraan siitä, minne se ykköskauden jälkeen jäi. Kakkoskaudella siirrytään ajassa vuoteen 1979, ja kolmoskausi puolestaan sijoittuu vuoteen 2010. Emmyjä sarja on voittanut pienen kassillisen ja pari Golden Globe -pystiäkin.

Lester Nygaard: Aw, heck!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Happyish

Komediasarjat elävät ja voivat hyvin, ja tällä hetkellä niitä tarjotaan laidasta laitaan. Löytyy perinteistä perhesitcomia ja löytyy satiiria tahi mustaa huumoria. Televisio on runsaudensarvi. Todennäköisesti silti ne kaikkein oudoimmat ja kahjoimmat sarjat ovat jääneet tuottajien roskakoriin?

Happyish (2015) on huiman hyvä sarja, jota on kuitenkin varsin hankala määritellä. Eikä se ehkä määrittelyjä kaipaakaan.

Sarjan luoja on Shalom Auslander, jonka filmografian Happyish muodostaa käytännössä kokonaan. Toivottavasti asianlaitaan tulee kuitenkin muutos! Auslander on joka tapauksessa sekä tuottanut että kirjoittanut tämän sarjan (alkuperäiseltä nimeltään Pigs in Shit).

Happyish-sarjan pääosassa on Paynen perhe. Nelikymppinen Thom Payne toimii luovana johtajana mainostoimistossa, kun sen johtoon astuvat uuden ajan tuulahduksena häntä parikymmentä vuotta nuoremmat ruotsalaispomot Gottfrid (Nils Lawton) ja Gustaf (Tobias Segal). Kyynisesti ja sarkastisesti maailmaan suhtautuva Thom ei ota sitä hyvin vastaan. Thomia näyttelee kertakaikkisen osuvasti Steve Coogan (Sylkiäiset, Kukkona tunkiolla show ja monet muut Alan Partridge kuviot, The trip - matkamiehet Brydon ja Coogan ym.). Coogan on hyvin uskottava epämukavuusalueellaan.

Alunperin Auslander toivoi rooliin Philip Seymour Hoffmania, joka näyttelikin pilotin. Hoffmanin kuoleman jälkeen sarja kuitenkin hyllytettiin. Tuotantofirma Showtimen pomo piti ideasta kuitenkin niin paljon, että hän käynnisti kehittelytyön uudelleen, ja useitakin isoja nimiä palloteltiin ennen päätymistä Steve Cooganiin.

Thomin vaimo Lee (Kathryn Hahn) on taiteilija, joka kamppailee tämän taiteilijuuden sekä äidin roolien välillä. Pariskunnalla on yksi lapsi Julius (Sawyer Shipman).

Mitä onni on? on sarjan iso kysymys. Sitä Thomkin pohtii esittäessään tervejärkisiä kommenttejaan ja kyseenalaistuksiaan katsoessaan maailmaa mainosten, brändäysten ja pintaliitoisten twiittausten läpi. Onko kaikki vaivan arvoista? Thom on aika pettynyt mies. Kun onnea ei voi oikeasti saavuttaa, pitää tyytyä onnenkaltaiseen. Pitää tyytyä siihen, mitä on.

Happyish ei siis ole pelkkää hattaraa, vaan sen monitasoiseen käsikirjoitukseen on kirjoitettu kritiikkiä nykymaailmaa (ja eritoten tietysti mainosten näyttämää maailmaa) kohtaan. Kaikki tämä intoilu viimeisimpien villitysten perään, teknologiauskovaisuus ja touhuaminen sosiaalisessa mediassa. Thom ei asemastaan huolimatta ymmärrä sitä. Käsikirjoituksessa on paljon substanssia. Toinen asia on sitten se, jakaako katsoja tämän käsityksen tekijöiden kanssa vai ei? Ja ymmärtääkö hän, ja ymmärtääkö hän oikein tekijöiden ajatukset?

Voi siis sanoa (ja olla oikeassa), että näitä pyristeleviä, kyynisiä, maailmantuskaa ja ähkyä ekstintentiaalisesti potevia keski-ikäisiä (miehiä) on jo nähty kyllin. Se ei ole tuoretta an sich.  Ei olekaan. Kyse on kuitenkin Thomin syvemmästä persoonasta, ja ensimmäisen kauden edetessä paino hieman siirtyy työelämästä perhe-elämän puolelle. Ja siihen onnen käsitteeseen. Sarja pallottelee myös inhimillisten kipupisteiden kanssa. Lisäksi kyse on aina myös näyttelijöistä. Miten he klaaraavat roolinsa? Ovatko he uskottavasti sisällä siinä, mitä esittävät? Ja, onko heillä rooliin tarvittava karisma?

Mielestäni Steve Coogan on erinomainen valinta Thomin rooliin. Hänellä on siihen riittävästi katu-uskottavuutta ja ulkopuolisuutta (, mitä tietysti brittiaksenti korostaakin). Lisäksi Kathryn Hahn on aivan suurenmoinen Leen nahkoissa. Sarja on ylipäätään miehitetty erinomaisesti. Esimerkiksi Thomin pitkäaikaista ystävää ja pomoa näyttelee osuvasti Bradley Whitford (West Wing). Sivuroolissa ohjaaja Rob Reiner (Perhe on pahin) näyttelee - mainosohjaajaa.

Koska Happyish ei ole erityisen suoraviivainen mainstreannaurattaja, jakaa se ihmisten mielipiteet. Tai ei se edes jaa; Happyish sai aivan tavattoman vaatimattomat katsojaluvut Amerikassa, joten sen taru loppui yhteen kauteen. Se ei siis onnistunut brändäämään itseään. Vai onnistuiko sittenkin?

Jaksojen otsikot on nimikoitu omaperäisellä tavalla. Esimerkiksi ykkösepsiodi: "Starring Samuel Beckett, Albert Camus and Dr. Alois Alzheimer" ja nelosepisodi: "Starring Sigmund Freud, Charles Bukowski and Seven Billion Assholes". Ja tätä rataa...

Yksi sesonki, 10 episodia.


"Things have changed, Thom. Thinking is not as important as tweeting."

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Jesse James - The Legend of Jesse James

Jos nykyään ihmisten sivistys koostuu erilaisista sisäkkäisistä ja toisiaan hipaisevista kuplista, satunnaisista postauksista, lööpeistä ja wikipedia-sitaateista, eivät asiat aikaisemminkaan olleet juuri paremmin. Erilaiset uskomukset ja kansanviisaudet määrittivät vahvasti elämää. Tieto oli itsessään arvokasta, mutta sitä oli vähemmän ja se oli hankalammin saatavilla.

Ihmisten maailmankuvaa ja sivistystä väritti ja muokkasi myös populaarkulttuuri, ja populaarikulttuurin kentällä uusi ihmelaite televisio oli isossa asemassa 60-luvulla. Se oli vahva ja merkittävä vaikuttaja vaatimattomallakin tarjonnallaan.

Heinäkuussa 1966 tehdyn Suomen Gallupin tuloksen mukaan Mainos-TV:n suosituimmat ohjelmat olivat miesten mielestä: 'Kuuma kesä', 'Sisarukset', 'Jesse James', 'Me Tammelat' ja 'Vaimoni on noita'. Naisten listan viiden kärki oli: 'Kuuma kesä', 'Sisarukset', 'Me Tammelat', 'Jesse James' ja 'Kuka on kuka'.

Listat näyttävät aika samankaltaisilta, ja huomionarvoista on ilman muuta se, että kumpaankin listaan mahtuu yksi länkkärisarja. Länkkärit olivat tietysti tuohon aikaan jo suosittua peruskauraa ylipäätään myös Suomen televisiossa.

Jesse James/The Legend of Jesse James (1965-66) -sarja toi pääosassaan ruutuihin siis tuon tunnetun roiston, Jesse Woodson Jamesin. Jesse Jamesista on tehty lukuisia tutkimuksia ja kirjoitettu kasapäin elämänkertoja, ja mikään kovin puhtoinen sankarihahmo hän ei niiden perusteella ole. Ehkä jopa päinvastoin.

Legendaarinen hänen hahmonsa kuitenkin on, ja tätä legendaa on sitten venytetty niin valkokankaalla kuin televisioruudussakin moneen suuntaan. Tähän sopii tottakai sitatti John Fordin elokuvasta 'Mies joka ampui Liberty Valancen': "When the legend becomes fact, print the legend."

Imimme ja opimme siis 1960-luvulla perustietomme Jesse Jameksesta tästä sarjasta. Historiallisesta kannalta ongelma on siinä, että Jesse James -sarja tekee päähenkilöstään jonkinlaisen romantisoidun Robin Hood -hahmon, ja sellaiseksi hän siis jäi katsojien uskomuksissa, jotka muuttuvat aikaa myöten faktaksi. Näin ihmisaivoilla on tapana toimia. Sekä ostaa James-merkkisiä Mattisen Teollisuus Oy:n farmarihousuja (, jotka tosin olivat saanet nimensä jo vuonna 1959 legendaarisen James Deanin mukaan... Toisaalta; James Deania ja tulevaa Jesse James -sarjan tähteä verrattiin myös toisiinsa.).

Sarjassa roistoiksi nostetaan ahneet pankiirit ja pöyhkeät rautatieherrat, joiden valtaa ja mielivaltaa vastaan Jesse James veljineen taistelee heikomman väestön puolella. Nimiroolia näyttelee Christopher Jones, Broadwaylla aloittanut näyttelijä, joka avioitui vuonna 1965 Susan Strasbergin (maineikkaan Actors studion taiteellisen johtajan Lee Strasbergin tytär) kanssa ja siirtyi Hollywoodin aloittamaan Jesse James -tuotantoa. Susan Strasberg myös vieraili yhdessä Jesse Jamesin episodissa.

Jessen Frank-veljeä näyttelee Allen Case, joka oli näytellyt vierailuroolien lisäksi pääosassa Henry Fondan parina aiemmassa lännensarjassa The Deputy (1959-61). Kolmatta pitkäaikaista kiinnitystä ei televisioon enää seurannut.

Sarja koostui vajaan puolen tunnin mittaisista mustavalkoisista episodeista ja se oli varsin viihdyttävä. Vaikka tarinat olivat aika standardeja ja simppeleitä, olisi nuori katsoja (ja gallupin mukaan myös varttunutkin!) seurannut sitä pitempäänkin, mutta kotimaassaan se joutui ilmeisesti liian kovaan kilpailuun, kun samaan aikaan tulivat sekä Lucy Show että Tohtori Kildare. Molemmat myös meillä toki suosittuja sarjoja. Jesse James oli joka tapauksessa kisan häviäjä, eikä sarjaa sitten tehty yhtä kautta enempää. 34 episodia.

Sarjan taustalta löytyy kiinnostava nimi: Don Siegel, joka toimi Jesse Jameksen tuottajana, ja hän myös ohjasi sarjaan yhden episodin ('Manhunt', 1965). Siegelillä on mittava ja menestyksekäs filmiura, josta löytyy kytköksiä myös länkkäreihin.

Sarjan vierailijalistasta on mukava poimia myös meidän oma Albert Salmemme (brooklyniläissyntyinen suomalaisvanhempien poika, joka myös opiskeli aikoinaan Actors Studiossa ja harmi kyllä kieltäytyi miespääosasta Bussipysäkki-leffassa) tai Kurt Russell, Slim Pickens, George Kennedy, Dennis Hopper, John Carradine, Charles Bronson, John Cassavetes, Jack Elam...

Alkutekstijakso on tehty staattisin piirroskuvin, joissa vaihtelevat lännenkuvastosta tutut elementit kuten aseet, hevoset, postivaunut, ryöstöt, naamioidut miehet, junat, pankit ja etsintäkuulutukset.




Jesse James, Jesse James.
He was cursed with a quick and restless gun. Jesse James!
And he played the game that no man ever won. Jesse James!
But his killin' turned him cold, he grew bitter, he grew bold
And he fought the world with a gold and hungry gun.

Gold and hungry gun,
Gold and hungry gun,
Blasting flame, a lasting shame,
On the man with a hungry gun.

Jesse James, Jesse James.

torstai 15. syyskuuta 2016

Se sketsishow - The Sketch Show

Nykyään ei juurikaan tehdä perinteisiä sketsiohjelmia. Ehkä niiden aika on ohi tai ehkä nekin seuraavat omia syklejään, jotka tulevat, menevät pois ja tulevat taas. Tosin koko television konsepti ja tulevaisuus on toki sekin ollut vaakalaudalla jo iät ajat.

Rehellinen, juoneton sketsishow kuitenkin puolustaa paikkaansa ihmisten viihdyttäjänä. Etenkin hyvintehty sketsishow.

Kuinka ollakaan, tällainen täydellisen onnistunut tuotos on olemassa, ja kuinka ollakaan - sen nimi on Se sketsishow/The Sketch Show (2001-03). Se sketsishow on brittituotantoa. Siellähän nämä hommat on osattu vuosikymmeniä.

Ohjelman tähtinä on hyvä viisikko: Lee Mack, Ronni Ancona, Jim Tavaré, Karen Taylor ja Tim Vine. Toisella kaudella Ronni Ancona lähti tekemään toista komediasarjaa (imitaatiohuumorisarja Alta lipan), ja tilalle tuli Kitty Flanagan. He suoltavat sarjan jokaisessa episodissa hurjan määrän sopivan lyhyitä sketsejä.

Sketsit eivät oikeastaan perustu tyypittelyyn eivätkä totisesti hassuihin maskeerauksiin ja vetimiin, vaan ennemminkin arjen teräviin huomioihin. Sketseissä yksinkertaistetaan ja kärjistetään tietysti, välillä mennän absurdiuden puolelle, mutta merkillisen toimiva ja ehdottoman naurattava sarja on (yhä). Kirjoittamisen ja esittämisen taso ei juuri notkahtele tässä runsaudensarvessa.

Sarjan kirjoittajina on toiminut viitisenkymmentä kirjoittajaa (mukaan lukien muun muassa niin näyttelijät itse kuin muuan Ricky Gervaiskin). Aihealueet poukkoilevat moneen suuntaan, mutta hauskuus yhdistää tätä muutoin epäyhteismitallista sillisalaattia. Kukin näyttelijä tuo sketseihin oman erityisen persoonansa, mutta kukaan ei silti jyrää toisia, vaan antaa tilaa.

Erikoista onkin, että tätä ei koskaan tehty kahta kautta enempää. Se sketsishown ensimmäinen tuotantokausi voitti parhaan komediasarjan BAFTAn, mutta toisen kauden katsojalukujen takia ohjelma lopulta keskeytettiin, ja sen viimeiset jaksot jätettiin näyttämättä. Kelsey Grammer yritti Frasierin jälkeen tuoda formaatin Amerikkaan (Lee Mack mukana), mutta tätä versiota ei tehty kuin kuusi jaksoa. Adaptaatioita on tehty myös moniin muihin maihin, kuten Italiaan, Indonesiaan, Saksaan ja Kreikkaan.

Kaksi kautta, 16 episodia.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Kuuma piiri - The Commish

Jos tuntee Michael Chiklisin vain korruptoituneen poliisin tuimasta muotokuvasta sarjassa Shield, saattaa yllättyä pahan kerran törmätessään erääseen toiseen sarjaan. Pahat kielet kertovat Chiklisin vaimon patistaneen miehensä laihikselle 2000-luvun taitteessa, ja kiloja pudonneenkin kolmattakymmenettä. Salikuurin jälkeen Chiklis oli valmis ottamaan vastaan Vic Mackeyn inhan roolin.

Tämä tuimisteleva lain molemmin puolin tallusteleva Shieldin äijänköriläs oli aivan toista maata kuin kymmenen vuotta aiemmin työstetty Kuuma piiri/The Commish (1991-96) -sarja, jonka pääroolia Michael Chiklis niin ikään veti.

Chiklisin hahmo, Tony Scali on entinen Nykin etsivä, mutta sittemmin hieman uneliaampaan New Yorkin osavaltion Eastbridgen pikkukaupunkiin poliisipäälliköksi päätynyt pulska jässikkä. Eräällä lailla Scali on skottilaisen virkaveljensä Hamish Macbethin sukulaissielu, sillä aseenkäytön ja rautoihinlaiton sijaan hän mieluummin hoitaa tilanteita rauhallisesti, luovasti, ihmisläheisesti, huumorilla ja ilman väkivaltaa. (Itse käytän yhäkin keinokopassani Scalin tapaa taputtaa kiihkeästi rintaansa helikopteri-imitaatiossa...)

Vaikka poliisi on sarjan keskiössä, ei Kuuma piiri ole erityinen vauhdikas jännärisarja, vaan se asettuu ennemminkin draamakomedian kaikenkattavaan ja lopulta määrittelemättömään hetteikköön. Yhtä paljon kuin siinä ratkaistaan rikoksia ja rikkomuksia, käsitellään siinä perhe-elämää ja ihmissuhteita.

Scalin kotijoukoissa ovat hänen rouvansa Rachel (kertaalleen jopa Golden Globe -pystiehdokkaana tästä sarjasta, hiljattain menehtynyt Theresa Saldana) sekä heidän poikansa David (Kaj-Erik Eriksen, kellarikummajainen sarjassa Käytäväpeliä). Ensimmäisellä kaudella Scalien taloudessa asui myös Rachelin luuseriveli Arnie Metzger (paljon käytetty luonneroolien mies David Paymer). Toisella kaudella perheeseen syntyy Sarah-tytär (Dayna ja Justine Cornborough).

Scalin siipimiehet poliisilaitoksessa vaihtuivat sarjan kuluessa. Heistä tärkeimmät olivat Paulie Pentangeli (John Cygan), joka erotettiin toisen kauden alussa aseettoman miehen ampumisen takia. Neloskaudella Pentangeli kuitenkin palasi kuumaan piriin. Tällä välillä hänet korvasi naispuoleinen poliisi, Cyd Madison (Melinda McGraw), joka lähti johtamaan omaa piiriä Pentangelin palattua asemalle. Univormupukuiset vakiokasvot myös vaihtelevat sarjan jatkumossa. Stan Kelly (Geoffrey Nauffts) oli heistä kenties käytetyin.

Vierailijoinakin nähtiin muutamia muista sarjoista ja elokuvista tuttuja, kuten Richard Kind, Telly Savalas, Ernest Borgnine, Eric McCormack, Brian Keith, Ray Walston, Titus Welliver, Stella Stevens, Dean Stockwell, George Kennedy, Nancy Allen, Rod Steiger ja Dick Sargent.

Sarja sinnitteli viisi kautta (92 episodia).

maanantai 12. syyskuuta 2016

Ylämaan kettu - Hamish Macbeth

Robert Carlyle tuli meillä tunnetuksi kovasta roolistaan Albie Kinsellana sarjassa Fitz ratkaisee. Trainspotting paria vuotta myöhemmin paalutti miehen pahojen tyyppien galleriaan. Oikeasti hän on tietysti paljon monipuolisempi näyttelijä. Osa Housut pois -leffassa laajensi näyttelijäkuvaa, kuten teki myös samoihin aikoihin tekeillä ollut Ylämaan kettu/Hamish Macbeth (1995-97).

Sarja perustuu löyhästi M.C. Beatonin (oik. Marion Cheney) kirjoihin, joita on tähän mennessä ilmetynyt yli kolmekymmentä. Sarjan pää- ja nimihenkilö on poliisi, Hamish Macbeth, joka työskentelee Länsi-Skotlannisa fiktiivisessä Lochdubhin kylässä. Robert Carlyle tyypittelee hänet.

Macbeth on tyypillinen pikkukylän konstaapeli, joka tulkitsee lakia hieman vapaammin kuin citykollegansa. Hän toisin sanoen suhteuttaa tapaukset kontekstiinsa, oman kylänsä asukkaisiin. Toisinaan hän jopa auttaa kyläläisiä pääsemään pälkähästä. Macbethin mielestä asiat ovat hyvin juuri näin eikä hän toivo asianlaitaan muutoksia. Siitä syystä hän yrittää pitää matalaa profiilia työssään, jotta välttyisi ylennyksiltä ja etenemiseltä.

Macbethillä on myös henkilökohtainen ongelma. Hän on kahden naisen loukussa, mikä tuo sarjaan jännitettä, mutta myös turhaa hajottamista. Toinen kiinnostuksen kohde on paikallislehden toimittaja Isobel Sutherland (Shirley Henderson) ja toinen pormestarin tytär Alexandra Maclean (Valerie Gogan). Vaaka kääntyy Isobelin puoleen, mutta lemmenmatkalla on mutkia, jolloin Isobel vaihtaa paikkakuntaakin. Alexandran kohtaloksi koituu auto-onnettomuus.

Vakiohahmoja ovat myös muun muassa Macbethin kaveri, kylän ensimmäisen tv-vastaanottimen omistanut John "TV John" McIver (Ralph Riach), kauppias Rory Campbell (Brian Pettifer) ja tämän mielitietty Esme Murray (Anne Lacey), kylän lääkäri Dougal "Doc" Brown (Duncan Duff) sekä pubia pitävä pariskunta Agnes ja Barney Meldon (Barbara Rafferty ja Stuart McGugan).

Varsinaiset Macbethiä työllistävät tapaukset kestävät yleensä vain yhden epsiodin verran, eivätkä ne ole kovin järeitä. Ihmissuhteita kuljetetaan sitten jaksosta ja kaudestakin toiseen. Mikään räväkkä poliisi- tai rikossarja Ylämaan kettu ei siis ole. Pikemminkin pienen kyläyhteisön ylistys. Tosin nämä rakastettavat kyläläiset on kuvattu hieman kärjistäen eksentrisiksi.

Draamaa, äkillisiä kuolemia ja ketkuilua sarja kylläkin sisältää sekä leppoisaa, hyväntahtoista huumoria voimakkaalla skottiaksentilla höystettynä. Robert Carlyle on sarjan dynamo. Olisiko sarjaa syntynyt ja minkälainen ilman häntä?

Ylämaan kettua tehtiin kolme kautta, yhteensä 20 episodia.

torstai 8. syyskuuta 2016

Helmi - Pearl

Yhdysvalloissa tehdään tusinoittain tilannekomedioita, jotka painuvat unholaan. Ja useimmiten täydestä syystä. Jos omintakeisuus, terävyys tai karismaattisuus puuttuvat, on se kuoleman suudelma sarjalle. Tai jos se ei erityisemmin naurata...

Helmi/Pearl (1996-97) on juuri tällainen sarja, joka ei juurikaan poikkea metritavaratuotannosta. Se ei ole erityisen hauska tai omaperäinen, vaan juurikin oman aikakautensa tuote: alleviivattua määrämittaa puskeva laitos. Kommentti - naururaita - kommentti -naururaita.

Silti. Sarjaa oli aivan pakko katsoa, koska siihen oli castattu mukaan Malcolm McDowell. McDowell tuli tunnetuksi nuorena, omintakeisena miehenä ennen kaikkea Lindsay Andersonin Jos... (1968) -leffasta sekä tietysti Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinista (1971). Mies kohosi ilman muuta  idoloidun nuoren epäjumalan asemaan. Sen jälkeen ei niin paljon eikä niin hyvää aina kuulunutkaan, vaikka toki voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei McDowell totisesti myynyt nahkaansa kalliilla Hollywood-höttöihin. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt, jotta oltaisiin vältytty Pikku saapas (Caligula) -tyyppisiltä sekoiluilta? Toki kiinnostaviakin rooleja matkan varrella oli. Vuonna 1996 hän siis joka tapauksessa ilmaantui komedialliseen tv-sarjaan.

Helmi-sarjan päähenkilö on kuitenkin Rhea Perlman, joka oli urallaan ennen sitä jo voittanut useammankin Emmy-pystin Terveydeksi/Cheers-sarjasta. Helmen perusjuju on siinä, etä se on sijoitettu nuorten opiskelijoiden yliopistomaailmaan, jonne Pearlmanin näyttelemä leskirouva Pearl Caraldo ilmaantuu hieman kypsemmällä iällään ja kokemuksellaan.

Hän huomaa eräänä päivänä jääneensä elämässään paljosta paitsi ja tulee Malcolm McDowellin näyttelemän professori Stephen Pynchonin luennoille kuuntelemaan viisauksia elämän tarkoituksesta. Professori höykyttää ja nöyryyttää nuoria opiskelijoitaan mennen tullen, mutta (tietysti!) rouva Caraldosta hän saa kovemman vastuksen. He ovatkin sarjassa jatkuvasti napit vastakkain, mihin sarjan huumori pitkälti pohjautuu. Professorin kanta on, että sivistys ei kuulu työväenluokalle.

Pearlilla on aikamiespoika Joey (Dash Mihok) kotonaan. Joey ei ole lainkaan mielissään äitinsä päähänpistosta, koska nyt hän menettää aina kätevästi läsnä olevan tyttärensä lapsenvahdin. Myöskään Pearlin käly Annie (Carol Kane) ei suhtaudu koulunkäymiseen positiivisesti, koska pelkää Pearlin snobistuvan liikaa itsensä yläpuolelle.

Nuorien opiskelijoiden joukossa on mukana pari myöhemminkin uraa tehnyttä. Amy Li -nimistä naista näyttelee Lucy Liu, jolle Helmi taisi olla ensimmäinen vakikiinnitys. Ally McBealin kautta tie urkeni valkokankaillekin (Charlien enkelit, Shanghai Noon, Kill Bill jne.). Viime aikoina Liuta on työllistänyt tohtori Watsonin rooli Holmes NYC -sarjassa.

Toinen hyvin uraa tehnyt opiskelija on tuuheatukkaista Franlin Spivakia näytellyt Kevin Corrigan, jonka filmografia on huomattavan mittava. Muun muassa sitcom Perhe paketissa meni pitkään, ja onpa hän esiintynyt Mentalisti-sarjassa, jossa myös Malcolm McDowellilla oli pieni mutta oleellinen rooli.

Helmen vierailijalistakin on osin vaikuttava: Kenny Rogers, Alice Cooper, Bryan Cranston, Ted Danson, Danny DeVito, Seth Green...

Yhtä kaikki. Helmi ei ollut helmi, vaan sen tuotanto lopetettiin yhden kaudn jälkeen (22 episodia).

Professori Pynchon: An intellectual is a person who can listen to "The William Tell Overture" and not think of The Lone Ranger.