Aikaisemmin kaikki oli kuitenkin Suomessa pienempää ja viattomampaa. Kanavien määrä sekä ohjelmatarjotin olivat niukempia. Ei kaikki silloinkaan ollut huippulaadukasta silmäkarkkia, kaukana siitä, mutta huikeitakin sattumia silmään keitosta osui.
Yksi niistä oli hollantilaisen Wim Kayzerin sarja Huima sattuma/Een Schitterend Ongeluk (1993). Huima sattuma ei ole varsinainen dokumenttiohjelma, mutta se on tiedepainotteinen seikkailu ihmismielen moniulotteiseen ajatusmaailmaan. Koska se jakaa runsaudensarvestaan pohjattomasti oivalluksia, tietoa, näkökantoja ja ylipäänsä uutta pureksittavaa, on se myös ehdottoman viihdyttävä. Se on siis tässä mielessä hyvää televisio-ohjelmaa parhaasta päästä.
Huima sattuma -sarjassa kuusi tiedemiestä saa kukin puolentoista tunnin mittaisen henkilökohtaisen haastatteluosuuden, jossa jokainen saa esitellä omaa erikoisaluettaan ja ajatuksiaan elämänmenosta. Viimeisenä episodina on kolme ja puolituntinen yhteiskeskustelu, joka onkin sitten lähes herkeämätöntä nautiskelua ja ilotulitusta, kun nämä kovin epäseuraiset herrat käyvät keskenään dialogia. Kukin kykenee perustelemaan omia näkökantojaan, mutta myös kuuntelemaan toisia sivistyneen keskustelun nimissä.
Mukaan on valikoitunut neurologi ja psykiatri Oliver Sacs, solubiologi Rupert Sheldrake, filosofi Daniel C. Dennett, tieteen filosofi Stephen Toulmin, fyysikko Freeman Dyson ja paleontologi Stephen Jay Gould. Sanomattakin on selvää, että kukin herroista on oman alansa summaa suurempi.
Tai olisiko tuossa yksi mutta? Jos viisi miehistä lasketaan jonkinsortin intellektuelleiksi, niin Rupert Sheldrake on tässä porukassa hieman outo lintu ja lievästi sanoen, hänestä ollaan hieman kahta mieltä. Toisaalta onkin aika mielenkiintoista, että Kayzer istutti myös hänet tuohon yhteisen pyöreän pöydän ääreen. Pitikö Kayzer itse kaikkia tasavertaisina vai halusiko hän provosoida?
Yhtä kaikki Kayzerilla lienee ollut hiukan romanttinen ajatus ratkaista elämän tarkoitus (elleivät Monty Pythonit sitä jo tehneet samannimisessä elokuvassaan?). Ihan siihen ei päästä, mutta ei sillä väliä. Vaikka kaikkia ajatuksia ja yhteyksiä ei ymmärräkään, on ilo seurata, miten kirkkaina ne ovat keskustelijoiden omassa mielessä, ja miten he manifestoivat niitä.
Sarjaa voidaan epäilemättä myös kritisoida (ja onhan sitä kritisoitukin), vaikkapa henkilöiden valinnasta (kaikki keski-ikäisiä, valkoisia miehiä), mutta siihen pätee sama laki kuin esimerkiksi tähän blogiin: se on ehdottoman subjektiivinen ja diktatorinen valinta. Kayzer: "I was interested in what these particular men are doing."
Sarjan pohjalta on ilmestynyt myös Wim Kayzerin kirja 'A Glorious Accident: Understanding Our Place in the Cosmic Puzzle'. Tiedemaailmaa seuraaville useimmat sarjan miehistä ovat varmasti tuttuja, mutta meille elokuvan ystäville tulee miellyttävä deja vu kuullessamme nimen Oliver Sacks. Hänhän on kirjoittanut omista tutkimuksistaan teoksen 'Awakenings' (1973), josta Penny Marshall teki sittemmin Robin Williamsin ja Robert de Niron tähdittämän elokuvan Heräämisiä (Awakenings, 1990).
Dennett: On yksi niin kiistaton ja moraalinen sääntö, että kaikki hyväksyvät sen: OUGHT implies CAN: jos jonkin tekeminen on mahdotonta, siihen ei voida velvoittaa. Tällä vuosisadalla on käynyt niin, että 'CAN', ihmisen osaaminen, on saavuttanut huikeat mitat. Voimme vaikuttaa asioihin, joihin emme aiemmin voineet. Mutta me emme tiedä, miten meidän pitäisi toimia. Voisimme kaikki päättää toimia Amnesty Internationalin hyväksi tai kasvissyönnin edistämiseksi tai abortin vastustamiseksi tai kuolemanrangaistuksen poistamiseksi tai Afrikan pelastamiseksi nälänhädältä. Tuhannet asiat vaativat moraalista huomiotamme. Emme voi reagoida kaikkeen, eikä kukaan sano meille, minkä periaatteen mukaan meidän pitäisi kohteemme valita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti