Älä kokeile tätä kotona - Ikke gjør dette hjemme

Äkkiseltään ei tule mieleen kovin montaa norjalaista tv-sarjaa, jotka olisivat liimanneet takapuolen kontaktimuoviakin tiiviimmin kiinni ruudun ääressä olevan löhösohvan pieluksiin. Tämän puutteen voi korvata kertaheitolla Älä kokeile tätä kotona/Ikke gjør dette hjemme (2011-) -sarjalla. Jo pelkästään sen puhemongerruksen kuunteleminen palkitsee moninkertaisesti vaivan, ja saa katsojan kiemurtelemaan naurusta.

Sarjan luovina voimina ja päin tulta temmeltäjinä toimii omaperäinen ja taitava voimakaksikko Per Olav Alvestad ja Rune Nilson. Periaatteessa näitä myytinmurtajia, duudsoneja ja pellepelottomia on jo nähty ruudussa riittämiin sekä kloonattuina että puleerattuina, mutta jollain merkillisellä tavalla ja astraalitasolla parivaljakko Alvestad-Nilson ottaa katsojan vastahankaisuudesta tukevan niskalenkin ja kääntää tämän pään. Ei siihen tarvita ohjelma-aikaa kuin pari minuuttia sen alusta, kun miehet aloittavat pöljäilynsä.

Sapluuna näyttää päälle päin kovinkin helpolta: räjäytellään, ruiskutetaan, sytytetään tulipaloja, leikitään ruualla ja tehdään juuri kaikkea sellaista, mistä tosikasvattaja näkee pelkkiä mörköunia. Tottahan se on, kukaan täysjärkinen kansalainen ei tee tällaisia tempauksia, koska sisäinen koodisto ja hieman itsesuojeluvaistokin varoittaa ajoissa.

On helppo uskoa, että Älä kokeile tätä kotona -ohjelmalla on vastustajansa. Heidän käännyttämisekseen ei pelkkä ohjelman nimi aivan riitä valkopesuksi. Yllytetäänkö tässä itse asiassa terrorismiin, kiusantekoon ja vahingoittaviin temppuihin? Kyllä vain. Toisaalta, näinhän on aina perusteltu, kun jokin anarkistinen tai muuten provosoiva kirja, maalaus, näytelmä tai elokuva on kiikutettu riemusaatossa roviolle noitana poltettavaksi.

Hurskastelu sikseen! Per Olav Alvestad ja Rune Nilson ovat älyttömän taitavia juontajia. Heidän näennäisen kevyt tässä-ja-nyt -tyylinen jutustelunsa on ammattitaitoisesti suunniteltua ja kirjoitettua. Lisäksi miehet esittävät roolinsa kerrassaan osuvasti. He frankensteinaavat sanan lihaksi, kuten parhaat esiintyjät sen tekevät. Miesten oma yllättyneisyys ja rento suhtautuminen kokeisiin ja niiden lopputulokseen tekee ohjelmasta herkun. Kaksikon epäkeskoinen kemia toimii.

Miehet eivät ole totisesti mitään suittuja geelitukkia muodikkaissa hipsterhepeneissään, vaan melko lailla jokamiesluokan vekkuleita. Tämähän lisää sarjan katu-uskottavuutta kovastikin ja antaa sille oikeanlaista repsottavaa särmää.

Ohjelmassa esiintyy muitakin vakiohahmoja kaksikon lisäksi. Muun muassa räjähdysaineekspertti Roar, turvallisuusvastaava Frode sekä kultakala Sveinung. Kyseinen kala onnistuu useinkin olemaan paikalla silloin kun tilanne on kiperimmillään, mutta aina se selviää hengissä. (Tai sen stunt doublet?) Niin ja melko tavallinen vakioelememtti on myös paikallinen palokunta.

Osa älynväläyksistä on aivan omaa luokkaansa. "Walk-in mikroaaltouunin rakentaminen" (vaatehuoneen kokoinen foliohuone), "Keiton valmistaminen tiskikoneessa", "Marmorikuulien, vasaran, keilapallon ja kiven laittaminen pyörivään pesukoneeseen", "Uima-altaan täyttäminen hyytelöllä", "Puun pilkkominen räjäytysaineella", "Iglun tekeminen vaniljajäätelöstä", "Saksien kanssa juokseminen", "Kerman vatkaaminen perämoottorilla", "Seinän maalaaminen räjäyttämällä maali kanuunasta"... Tämmöistä tiedettä. Myös hyperhidastuksilla herkutellaan tuon tuostakin tuhojen dokumentoinnissa.

Norjassa ykköskausi räjäytti potin. Ohjelma oli tosisuosittu, ja siitä tehtiin toinenkin kausi. Välillä spekuloitiin tiimin jo haluavan muihin sisähommiin, mutta kolmoskausi tehtiin vuonna 2013. Kullakin tuotantokaudella miekkoset ottavat kohteekseen yhden omakotitalon, jossa sesongin kokeita tehdään. Talot ovat aika lailla purkukunnossa jo valmiiksikin, mutta tehoduon käsittelyn jäljiltä ei viimeisessä episodissa ole paljon savuavia raunioita kummempaa katseltavaa. Neloskausi on myös suunnitteilla vuodeksi 2015. Episodeja on valmiina 17.

Ohjelma on herättänyt mielenkiintoa myös muualla, ja siitä on jopa tehty lokalisoituja versioita esimerkiksi Kanadaan (Never Ever Do This at Home), Tanskaan (Dumpt og Farligt (Tyhmää ja Vaarallista)) ja Saksaan (Nicht nachmachen! (Älä tee perässä!)).

Bastuklubben

Idea näyttää päällepäin yhdeltä, nopeastikalutulta vitsiltä: saunassa istuva suomalaisäijän prototyyppi karjumassa. Ei paljon naurata, ei paljon houkuta.

Vaan niin vain voi sekä ulkonäkö että ennakkoasenne petää: ruotsalainen Bastuklubben (2014) on hervottoman hauska ja oivaltava sarja.

Kiinnostavaa on, että sarjan lähtöasetelma on eräänlainen parodian parodia. Alussa olivat paitsi suo, kuokka ja Jussi, niin myös mainostoimisto, joka keksi lanseerata K-Rautaa ruotsalaisille stereotypian hengessä. Mainokset siis kommentoivat todellisuutta vetäen todellisuuden överiksi, ja siitähän tulee -kuten tunnettua- parodiaa. Ruotsissa tuttu suomalaismies Jarmo Mäkinen palkattiin näyttelemään näihin mainoksiin kireää mutta rehtiä suomalaisveistosta, joka soutaa halki myrskyävän Suomenlahden ja rantautuu Ruotsiin.

Hahmo oli niin hyvä, että siitä työstettiin vielä parodisempi versio Partaj-ohjelmaan. Viihdeohjelma siis siinä kommentoi puolestaan mainosta, ja karuselli pyörähti lujaa hipoen todellisuutta oleellisilta osin.

Ja lopulta hahmo sai oman ohjelman, Bastuklubbenin. Bastuklubbenin keskiössä saunanlauteilla istuu tomera Jarmo Brääkkinen (Johan Pettersson), joka kommentoi kirein kaulasuonin maidemme tyypillisimpiä kliseita peräti riemastuttavalla tavalla. Eikä vain Ruotsin ja Suomen, sillä osansa saavat myös muut pohjoismaiset naapurimme. Meno on monin paikoin holtitonta.

Käytössä ovat aivan kaikki stereotyyppiset kliseet, joita meillä on heiveröisen mamsellimaisesta Ruotsista ja toisaalta jokseenkin alkukantaisesta Suomesta. Kumpiakin perataan auki hyvässä maaotteluhengessä, ja kummastakin otetaan kaikki irti. Jos meitä suomalaisia kuritetaan, niin ei ohjelma säästele myöskään ruotsalaisia, ja siinä juuri piilee Bastuklubbennin nerokkuus, aitous ja erinomaisuus.

Jarmo on kova tosimies, joka ei hyvinvontihyssyttelyä ja pehmoilua juuri ymmärrä. Jarmon asenteen taustalla on hänen marmor'insa eli äitinsä joka on samalla hänen isoäitinsä (Lottie Törnroos). Tämän maammon opetukset ja tarinat suvun uroteoista ovat karua kuultavaa. Ohjelmassa on takaumia, joissa nuorta Jarmoa, Lill-Jarmoa (Edvin Ryding), kasvatetaan suvun täydelliseen suomalaisuuteen kaksin käsin kannatellen.

Jarmon muista sukulaisista vakiohahmona on hänen siskontyttärensä Tarja Brääkkinen (Carolin Björnerhag), joka on myös muuttanut Ruotsiin pyörittämään bisnestä, joka hänen tapauksessaan on pieni videoliike. Liikkeen hyllyiltä ei löydy ainuttakaan asiakkaitten etsimään klassikkoelokuvaa, mutta sen sijaan Tarjalla on aina tarjota kotimainen (= suomalainen) vaihtoehto. Esimerkiksi Titanic-elokuvan sijaan Tarja ehdottaa Viking Line -leffaa. Näistä eräänlaisista re-make -filmeistä nähdään aina myös näytepätkiä, kuten tässä nimenomaisessa tapauksessa kuuluisat piirustus- ja keulakohtaukset Bastuklubbenin tapaan versioituina.

Neljäs vakiohahmo on Suomen ainoa psykologi Jukka (Olle Sarri), jolle ei kotimaassaan löytynyt käyttöä, joten hän terapoi omintakeiseen tyyliinsä sitten ruotsalaisia. Jukka käyttää sessioissaan myös pökkelöä käsinukkeaan apuna replikoiden itse eloisasti nuken äänellä. Jukan pääteesi on, että asiat voisivat olla vielä huonommin.

Ohjelmavirtaa katkoo säännöllisesti myös himmeä suomalainen ruutukasvo Seija Sanningen (Alexandra Rapaport). Ei saa peittää! Välillä seurataan myös Jarmon vanhan inttikaverin, Timon (Fredde Granberg) kuulumisia. Alunperin kunnollisen Timon alamäki alkoi siitä, kun hän tapasi ruotsalaisen naisen.

Joskus spin-off onnistuukin. Mahdoton on tullut mahdolliseksi... Voi tosin arvata, että tosikkosuomalainen ei löydä mitään naurettavaa tahi ihailtavaa tästä kajahtaneesta ohjelmasta. Sen huumori näyttää karkealta, mutta se on tosi asiassa älykästä. 6 episodia.

 Jarmo: Seften svenne!

The Wedding Band - Wedding Band

The Wedding Band/Wedding Band (2012-13) on hieman ongelmallinen pitämisen kohde. Sarjan tarinat ovat lapsellista sillisalaattia järjestään, mutta sen ytimenä olevat musiikkinumerot puolestaan silkkaa viihdettä ja hyväätuulta.

Itse asiassa; erityisemmin etsimättä mieleen tulee toinen ohjelma, jossa oli neljän kaveruksen muodostama bändi ja liuta höpsöjä tarinoita. The Monkees -bändi reväistiin kasaan hakuammunnalla, ja sen ympärille kasattiin samanniminen tv-sarja, jossa pojat toilailivat mitä kummallisimmissa ja lapsellisimmissa tilanteissa, mutta se mitä katsoja koko ajan odotti, olivat ne rullaavat hittibiisit.

The Wedding Band yrittää tuoda formaatin 2000-luvulle, mutta taru lopahti Amerikassa heikkoihin katsojalukuihin, mihinkäs muuhunkaan. Miljoona katsojaa per episodi ei siellä ole mitään. Toisaalta, on sitä nähty heikompiakin ohjelmia, jotka silti porskuttavat.

The Wedding Band sijoittuu ympäripyöreälle komediadraama-osastolle. Päätarkoitus on viihdyttää, hiukan naurattaakin ja sitten puhua ne pakolliset syvälliset viimeistään ennen lopputekstejä.

Sarjan bändi on miesnelikon unelma, jolla ei kuitenkaan ole selkeää funktiota. He pääsevät ohjelmatoimiston listoille soittamaan erilaisissa juhlatilaisuuksissa, joista hääjuhlat muodostavat tietysti ison osan. Bändin ohjelmisto koostuu näin ollen erilaisista cover-vedoista. Bändi pukeutuu aina hauskasti tilaisuuden hengen mukaisesti.

Bändin laulusolisti on Tommy (Brian Austin Green), joka on naistennaurattaja ja ikuinen kypsymätön poikamies. Kitaran varressa on perheellinen Eddie Wilson (Peter Campor), jonka vaimon Ingridin (Kathryn Fiore) poliisiapua tarvitaan muutamaan otteeseen. Rumpusetin takana istuu Barry Wilson (Derek Miller), porukan lapsenomaisin hahmo. Bassoa ja koskettimia soittaa ammattilaistenkin kanssa musisoinut Stevie (Harold Perrineau).

Ingridin lisäksi vakionaisrooleja ovat ohjelmatoimiston jyrä Roxie Rutherford (Melora Hardin) ja hänen inhimillisempi oikea kätensä Rachel (Jenny Wade).

Oikeastaan poikkeuksetta kaikki biisit, joita sarjassa soitetaan, rullaavat täysillä ja laittavat jalan naputtamaan. Niihin on puhallettu letkeyttä ja positiivisuutta, joka henkii kotikatsomoon saakka. Mutta ehkä balanssi muun materiaalin kanssa oli kallellaan, koska sarja keskeytettiin ensimmäisen tuotantokauden kymmenen episodin jälkeen. Sanailu on usein tyydyttävää, mutta sillä ei voi täyttää ohjelma-aikaa. Lisäksi iso osa näyttelijöistä on lopulta aika karismatonta porukkaa.

Pieni lisävetonaula on kuitenkin nähdä Kylmän ringin Augustus Hill tässä bändissä ilakoimassa...

Brooklyn 99 - Brooklyn Nine-Nine

Poliisiasema on loistava näyttämö niin draamaan kuin komediaankin. Vuosien varrella jälkimmäisiä on nähty versioitavan Moukarimiehestä Hei, me pamputetaan ja Kovat koppalakissa -tyylisiin muunnelmiin. Toki usein harrastetaan myös erilaisia ristisiitoksia draamakomedian tapaan. Unohtamatta tahatonta huumoriakaan.

Poliisikomediakartalle on nopeasti singahtanut uusi tulokas: Brooklyn 99/Brooklyn Nine-Nine (2013-). Vaikka tämä sarja hyödyntääkin poliisisarjojen perinnekliseitä esimerkiksi hahmojen osalta, niin mikään puhdasverinen parodia se ei ole. Brooklyn 99 on hyvin kirjoitettu komediasarja, joka tapahtuu poliisiasemalla ja sen liepeillä.

Sarjan ovat luoneet Daniel J. Goor ja Michael Schur. Miehillä on kirjoittajataustaa entuudestaan. Goor on ollut muun muassa Conan O'Brienin kirjoittajana Emmy-pystin veroisesti ja Schur on kirjoittanut muun muassa Konttoria sekä Saturday Night Live -ohjelmaa, joista hänellä on  Emmy molemmista.

Eikä tahti ole tässä yhteisproduktiossa yhtään hiipunut: Brooklyn 99 on lyhyen kestonsa aikana voittanut jo muiden muassa sekä Golden Globe että Emmy -palkinnot.

Brooklyn 99 -sarjan dynamo on Andy Samberg. Hän tekee roolihahmonsa ehkä turhankin energisesti ja isolla mimiikalla, mutta toisaalta varastaa katsojan hyväksynnän sydämellisyydellään ja anteeksipyytävällä ilmeilyllään. Samberg tyypittelee sarjassa etsivä Jacob Peraltaa, joka on jatkuvasti kahnauksissa aseman uuden pomon kanssa porukan naurattajan roolissaan. Kaikesta leikiksilyömisestä huolimatta Peraltalla on piirin parhaat tulokset.

Aseman pomon roolin vetää aina mainio Andre Braugher, joka tässä sarjassa on saanut tyypiteltäväkseen kapteeni Raymond Holtin roolin. Holt saa sarjan alussa ansiokkaasta urastaan huolimatta vasta nyt ensimmäisen poliisipiirin komennettavakseen. Syyksi hän tarjoaa varhaista homokaapista ulostuloaan. Andre Braugher on mies paikallan tehdään sitten draamaa (kuten Homicide - Pelon kadut) tahi komediaa (kuten Viidenkympin villitys). Hän saa kivikasvoisenakin ilmeikkyyttä näyttelemiseensä ja käyttää ääntään oivaltavasti.

Aseman henkilökunnassa on lisäksi muun muassa etsivä Rosa Diaz (Stephanie Beatriz). Hän on nopealiikkeinen ja kova nainen, joka ei paljasta yksityiselämästään mitään. Diazin kollega, etsivä Amy Santiago (Melissa Fumero) on hänen vastakohtansa noudattaessaan ohjeita pilkuntarkasti ja avautuessaan rakkauselämästään. Etsivä Charles Boyle (Joe Lo Truglio) on hieman nössö ja kömpelö kaikessa hyväsydämisyydessään. Hänen salaisten toiveidensa kohde on kova Diaz.

Etsivien lähipomo on kersantti Terence Jeffords (Terry Crews), aivan hervoton lihaskimppu, joka kuitenkin arkailee työssään, jotta hänen tyttärensä eivät jäisi isättömiksi. Huolimatta Jeffordsin muhkeaksi bodatusta habituksesta hänen lankomiehensä kuittailee häntä heiveröiseksi. Paperihommia paiskoo sarkastinen Gina Linetti (Chelsea Peretti) Holtin alaisena antaen itsestään täysin ulkopuolisen ja piittaamattoman vaikutelman.

Brooklyn 99 -sarjaa kuvataan yhdenkameran -tekniikalla ilman naururaitaa kuten nykyään usein tapana on. Toinen kausi sarjaa käynnissä (27 episodia...)

Terence Jeffords: You got a badditude. That's a bad attitude.

Breaking Bad

Breaking Bad (2008-13) -sarja kasvatti maineensa melkoisen suureksi kestonsa aikana. Liekö sarjalle lopullinen puoltolause vai kuoleman suudelma, kun presidentti Barack Obamakin kertoi diggailevansa siitä. Niin tai näin, 111 voittoa, joista kaksi Golden Globe -pystiä sekä läjä Emmyjä eivät voi olla väärässä?

Ja onhan se niin, että Breaking Bad on kiinnostava sarja. Täydellinen tahi briljantti se ei mielestäni ole, mutta ehdottoman viihdyttävä isomman osan aikaa.

Perustarina kulkee näin: ylivoimaisen nerokas mies päätyy high schoolin kemianopettajaksi, sairastuu viisikymppisenä keuhkosyöpään ja päättää tarttua hetkeen: turvatakseen perheensä taloudellisen tulevaisuuden kuolemansa jälkeen hän päättää ryhtyä valmistamaan metamfetamiinia. Kemistintaidoilla ja kovalla vaatimustasolla sen täydellinen valmistaminen ei ole hänelle ongelma.

Tätä Walter White -nimistä kemistiä näyttelee elämänsä roolissa Bryan Cranston. Cranston on toki tehnyt paljonkin rooleja ennen Walteria. Useimmat ovat pieniä kiinnityksiä, mutta joukossa on myös esimerkiksi seitsemän kautta Veljemme on nero -sitcomia.

Cranston tekee roolistaan varsin uskottavan. Hän tuntuu olevan vilpitön pyrkimyksissään, mutta myös jäätävän tunteeton ja kova tilanteen niin vaatiessa. Tämän vaatimuksen tosin määrittelee Walter ja vain Walter yksin. Tappaminenkaan ei ole kunnianhimoiselle kemianmaikalle vierasta.

Walter manipuloi muita ympärillään olevia ihmisiä, millä varmaankin halutaan alleviivata hänen ylivoimaista älykkyyttään. Se on kuitenkin sikäli sääli, että se tekee Walterista vähitellen luotaantyöntävän manipuloijan ja yli-ihmisen. Hahmo muuttuu epämiellyttäväksi, ja sen kohtalo ei tunnu lopulta niin tärkeältä tai liikuttavalta enää.

Kenties pahiten Walterin manipuloinnin kohteeksi joutuu hänen oikea kätensä, onneton high school drop out Jesse Pinkman. Jesse on aikanaan ollut Walterin oppilas, ja miehet törmäävät toisiinsa sattumalta tarinan alkupuolella. Walter ehdottaa yhteistyötä, ja he alkavatkin lopulta valmistaa kristalliaan surkeaan matkailuautoon väsätyssä amatöörimäisessä laboratoriossa. Tuloksena on kuitenkin satsi kelvollista metamfetamiinia.

Sarjan keskeisiä teemoja on näiden kahden miehen suhde. Katsoja toivoo koko ajan sen syvenevän, ja miesten jopa vahvistavan uuden ystävyyden syntyneen. Näin ei tietenkään koskaan käy, vaan Walter käyttää Jesseä mennen tullen astinlautana omissa pyrkimyksissään, vaikka näyttää toisaalta myös huolehtivan Jessestä ja jopa pelastavan tämän hengen.

Mehukkaimmillaan miesten välinen kemia (!) on ykköskaudella, ja ylisummaan juuri ykköskausi on erinomainen ja herättää lupauksia kiinnostavasta ja erilaisesta tarinasta. Toisellakin kaudella tarinaan saadaan uutta kierrettä, ja näiden kahden päähenkilön suhde on hyvällä tolalla. Walt ja Jesse ovat suorastaan myöhempien aikojen Laurel & Hardy pitkässä kohtauksessa, jossa matkailuauto hyytyy Jessen erheen jälkeen autiomaahan keittelyoperaation päätteeksi. Kohtaus on aivan hillitön ja sellaisia väläyksiä jää loppusesongeista kaipaamaan.

Jesseä näyttelee mainio Aaron Paul. Hänen roolihahmonsa kasvaa ja kehittyy, ja tämän prosessin käynnistämisestä voitaneen antaa kredittiä juuri Walterille. Hän ei ehkä tarkoittanut aivan tällaista lopputulosta, mutta niinhän se oikeassakin elämässä menee. Luuserista saattaa kuoriutua pahimmillaan itsenäinen perhonen.

Walterin perhe esiintyy tarinassa sekä sivustaseuraajana että aktiivisena toimijana. Walterin vaimoa Skyleriä näyttelee Anna Gunn, täyteläisestä Deadwood-sarjasta muistettava näyttelijä. Skylerin hahmo on aluksi hieman hahmoton kotirouva, joka on sattumaraskaana. Myöhemmin Skyler ajautuu suhteeseen uuden työpaikkansa pomon kanssa, ja muuttaa pois kotoa lasten kanssa saatuaan Walterin salaisuuden selville. Tilanteet kääntyvät tarinassa kuitenkin päälaelleen, ja Skyler ryhtyy myöhemmin pesemään huumerahoja yhdessä miehensä kanssa autopesulan kautta.

Perheessä on Walterin kanssa samaa high schoolia käyvä teini Walter White Jr. (joka tekee irtiottoa kotiväestä käyttämällä Flynn nimeä). Junioria näyttelee RJ Mitte, joka on itsekin lievästi CP-vammainen  kuten kirjoitettu roolihahmonsa. Mitte tekee hyvän roolin kautta sesonkien, mutta toki hän on kovimmasta toiminnasta hieman syrjässä. Isän ja pojan suhde on kuitenkin yksi herkkä kohta Walterin sydämessä, ja se vaikuttaa hänen toimiinsa. Päätösepisodissa tapahtuu väistämätön lopullinen irtiotto, kuitenkin.

Skylerilla on sisar Marie Schrader (Betsy Brandt), jolla on taipumusta kleptomaniaan sekä  patologiseen valehtelemiseen, mitä taustaa vasten hänen moraalinen närkästyksenä Walterin salaisuutta kohtaan tuntuu ennemminkin peiliefektiltä ja oman itsensä torjunnalta. Marie häärii siellä ja täällä, ja järjestää ammuskelussa halvaantuneen miehensä hoitoa ynnä muuta.

Vastapoolina Walterin rikollisille touhuille ovat rikolliset itse sekä huumepoliisi. DEA:n (Drug Enforcement Administration) etsivänä toimii Betsyn aviomies ja Walterin lankomies Hank Schrader, jota Dean Norris tyypittelee muhevasti. Tämä Hankin ja Walterin kissa ja hiiri -leikki olisi voinut olla hyvinkin herkullinen palapeli, mutta oudosti se kuitenkin pitkässä juoksussa feidautuu taka-alalle bagatelliksi tarinan osaseksi.

Vielä hullummin on ratkaistu Walterin paljastuminen Hankille sekä hänen jallittamisensa. Siitä on kihelmöinti kaukana, vaikka jahti olisi voinut kruunata päätöskauden.

Hank kuvataan hyväsydämiseksi ja järkeväksi mieheksi. Tutkimusten käänteissä hän joutuu tappajien maalitauluksi ja päätyy lähes vihanneksen tasolle. Skyler kehittää Walterin rahoille uhkapeliselityksen ja tarjoaa apuaan Hankin kuntoutukseen rahojen muodossa. Betsy salaa Hankilta saavansa sisareltaan rahoja, ja näin tarinaan saadaan sommiteltua mukavaa kutkuttavan ristiriitaista salaisuutta. Tätä hyödynnetäänkin Breaking Bad -sarjan päätöskaudella, mutta vain pienenä alaviitteenä. Hankin alamäki katsojan sydämissä on kiihkeä mutta nopea.

Sarjassa on tapana poistaa äkkiväärästi näkyviäkin henkilöitä, mutta myös tuoda uusia paraatiovesta sisään. Yksi mainio hahmo on esimerkiksi Bob Odenkirkin huikean upeasti tyypittämä ketku asianajaja Saul Goodman. Mies varastaa kohtauksen joka kerta! Goodmanille on kirjoitettu lipevimmät mutta myös rajattoman oivaltavat ja nyanssirikkaat replat, jotka Odenkirk esittää juuri oikeanlaisella intonaatiolla ja ajoituksella. Ei ihme, että hahmolle on väsätty oma spin off -sarja Better Call Saul. Toisaalta, juuri tuollaiset jatkosarjat tuppaavat epäonnistumaan? Verbaliikka lienee Odenkirkillä verissä, sillä hänellä on näyttelijäkreditien lisäksi pitkä lista kirjoitushommia cv:ssään.

Konnapuolella osaamistaan saavat näyttää merkittävissä rooleissa muiden muassa Giancarlo Esposito yhdistetyn Los Pollos Hermanos -pikaruokaketjun omistajan ja huumeparoni Gustavo Fringin Jekylll ja Hyde -kasvoisessa roolissaan sekä hänen lahjomaton adjutanttinsa ja nyrkkinsä Mike Ehrmantraut, jonka roolin Jonathan Banks tallustelee mitä luontevimmin läpi. Banksin jo 70-luvulla alkanut pitkä ura on vastaansanomaton, ja aivan viime aikoina hän on päässyt tekemään tyypit vaikkapa Paluu pulpettiin -sitcomissa.

Breaking Bad edustaa hieman lohdutonta menetettyjen mahdollisuuksien -genreä. Onnea tässä tarinassa ei saavuta kukaan, eikä yksikään päähenkilöistä ole ehjä tahi miellyttävä hahmo, vaan he kaikki ovat rikki jostakin kohtaa, ja tarpovat elämänsä epämukavuusalueilla tehden pahaa niin tutuille kuin tuntemattomille. Tahtomattaan Walterilla on eräänlainen Midaksen kosketus: missä hän ratsastaa, siellä ei ruoho kasva, vaan Mr. White kylvää vain pahaaoloa, alamäkeä ja kuolemaa ympärilleen.

Sarjan on luonut Vince Gilligan sekä hyvässä että pahassa. Lähtökohtaidea on mainio, ja sarja käynnistyy nappaavasti. Mutta kovin paljon sellaista tyhjäkäyntiäkin on, joka olisi pitänyt editoida pois tai kirjoittaa napakammin eteneväksi. Lähes koko kolmoskausi on pelkkää täytettä ja fiilistelyä ilman, että itse tarina kehittyisi tai edes henkilökuvat kasvaisivat. Kausiboxien extramateriaalien perusteella Gilligan on todella ollut joka paikassa ja pitänyt sarjaa hyppysissään. Olisiko pitänyt antaa alaisille enemmän nuoraa?

Oletettavasti yksi sarjan aspekti on ollut pitää katsojille kemian oppitunteja, ja siinä Breaking Bad onnistuu oivallisesti. Useinkin Walter äityy luennoimaan nippelitietoja ja soveltaa tietämystään tilanteiden ratkomiseksi. MacGyver saattaisi jäädä Walterille nykykunnossaan kakkoseksi.

Sarjan ilme on varsin johdonmukainen. Nämä amatöörimiljonäärit ajavat ruttuisilla autoilla ja usein heillä on nolosti laastari tai kaksi naamavärkkiä koristamassa. Glamour on kaukana tästä touhusta, vaikka rahatynnyri toisensa jälkeen täyttyykin. Ehkä se on sarjan moraalinen opetus?

Sarjan päätösepisodin on kirjoittanut ja ohjannut Vince Gilligan itse. Jakso oli kovasti ennakkoon odotettu ja se sai hyvät lukemat kotisohvilta. Jotain jäi silti uupumaan. Gilligan itse on haastattelussa todennut, että hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Walter tekee kauden alussa ostamallaan järeällä konetuliaseella. Ideaa ei oikein tainnut sitten pulpahtaa päähän kuvausten edetessäkään, sikäli yllätyksetön loppuratkaisu on siihen nähden minkälainen mastermind Walterin piti olla. Myöskään loppukuva nosturikameroineen ei ollut ikimuistoisen pysäyttävä, siksi monta kertaa vastaavaa on nykyään nähty.

Mutta ei siinä mitään, tarina Heisenbergin noususta ja tuhosta on viihdyttävä katsomiskokemus. Riemua riitti viiden tuotantokauden verran (yhteensä 62 episodia).

Jesse Pinkman: Bitch!