West Wing - The West Wing

Kun aikanaan kerrotiin, että Suomessa aletaan esittää uutta laatudramaa nimeltään West Wing, joka kertoo Yhdysvaltain presidentin kansliasta, niin ajatus kuulosti mahdollisimman epäkiinnostavalta. Kun ohjelma sitten alkoi, niin se möi itse itsensä heti ensi jaksosta alkaen. Niin briljantti oli käsikirjoitus.

Sarjan luoja on Aaron Sorkin, joka oli käsitellyt Yhdysvaltain presidentin tematiikkaa jo aiemmassa elokuvakäsikirjoituksessaan 'Amerikan presidentti' (1995). West Wing -sarjaa tuotettiin seitsemän kautta vuosina 1999-2006. Neljän kauden jälkeen Sorkin oli ajautunut riitaan tuotantoyhtiön kanssa ja hän jäi ohjelmasta sivuun palatakseen cameo-roolissa päätösjaksoon, jossa hän mukana presidentin henkilökunnassa.

Sarjan keskiössä on fiktiivinen demokraattipresidentti Josiah 'Jed' Bartlet, jonka rooli oli alunperin tarkoitus olla pieni, mutta osan esittäjä Martin Sheen teki työn niin hyvin, että osa amerikkalaisista olisi varmaan halunnut nähdä hänet oikeasti ovaalihuoneen työpöydän takana. Roolia päätettiin kasvattaa, ja olisi aika vaikea kuvitella nyt koko sarjaa ilman Bartletin (sinänsä järkevän säästeliäästi käytettyä) hahmoa.

Jälleen kerran sarjan viehätys perustuu hyviin näyttelijäsuorituksiin. Rooleille ei ole kirjoitettu paljonkaan henkilökohtaista elämää, vaan heitä peilataan pikemminkin työtehtävien ja työmoraalin kantilta. Ja tässä työssä he ovat ehdottoman päteviä ja innovatiivisia. Rob Lowe esittää apulaisviestintäjohtaja Sam Seabornea, jonka rooli oli alunperin ajateltu lopullista suuremmaksi. John Spencer esittää kansliapäällikkö Leo McGarrya. Richard Schiff esittää viestintäjohtaja Toby Ziegleriä. Bradley Whitford esittää apulaiskansliapäällikkö Josh Lymania. Allison Janney esittää lehdistösihteeri C.J. Creggiä. Oma painoarvonsa on myös presidentinpuolisolla Abbey Bartlettilla, jota esittää Stockard Channing. Tässä sarjassa -jos missä- koukuttavuus syntyy kuitenkin ennen kaikkea nopeasta ja nokkelasta sanailusta, jota kuuluisa 'walk and talk' -tyyli jokaisessa ohjelmassa alleviivasi. Repliikit tekevät kenet tahansa kynäilijän ja briljeeraajan kateelliseksi, niin uskomattoman hyvin ne on kirjoitettu. Toivoisi edes kerran elämässä osaavansa itse heittää niin taidokkaasti ja terävästi muotoillun oneliner'in.

Sarjassa kriisi seuraa toistansa ja sarjan muoto on usein vakio. Ja yhtä usein tätä muotoa tietoisesti rikotaan, jotta saadaan ohjelmaan uusi kulma. Näin ollen kyseessä on ihmeellinen tuote, jossa sekä käsikirjoitus että dialogi muodostavat täydellisen keitoksen.

Myrskylinnut - Thunderbirds

Tiistai-iltoina vuonna 1966 alkoi Suomessa pyöriä kakkosella uusi nukkeanimaatiosarja, Gerry ja Sylvia Andersonin luoma Myrskylinnut (Thundebirds 1964-66). Kysessä on scifimäinen huima seikkailusarja, jossa kansainvälinen pelastuspalvelu (International Rescue) seikkaili ympäri maapalloa (plus ilmassa, valtamerillä ja avaruudessakin) upeilla aluksillaan.

Sarjan kotimaa oli Iso-Britannia, jossa tätä supermarionaatioksi kutsuttua nukkesarjaa tehtiin kaikkiaan 32 kappaletta 50 minuuttisia jaksoja. Nukkeja liikuteltiin siimojen avulla tassutellen. Myös niiden suut saatiin liikkumaan. Tarvittaessa lisättiin otsalle hikeä yms. tehostetta ja joskus käytettiin lähikuvissa esimerkiksi oikeiden ihmisten käsiä. Myöhemmin tehtiin vielä kaksi pitkää elokuvaakin: Thunderbirds Are Go! (1966) ja Thunderbird 6 (1968). Vuonna 2004 tehtiin vielä kuriositeettina Myrskylinnut-elokuva oikeilla näyttelijöillä.

Sarjan kehyskertomuksessa entinen astronautti Jeff Tracy luo omaisuutensa turvin tämän yksityisen pelastuspalvelun ja sen huimat tekniset vimpaimet. Jeffillä on viisi poikaa, jotka toimivat kaikki järjestön palveluksessa (Scott, John, Virgil, Gordon ja Alan). Lisäksi sarjan vakiohahmoina esiintyvät Jeffin ystävä Kyrano ja tämän tytär Tin Tin sekä Lady Penelope sekä tämän miespalvelija Parker (joka kätevästi on entinen rikollinen).

Sarjan tunnusmusiikki (Barry Gray) on myös melkoisen unohtumaton (ja mahtipontinen).

Nykyisen notkean tietokoneoperoidun 3D-animaation rinnalla Myrskylinnut on luonnollisesti tavattoman jähmeä ja kömpelö. Siinähän se viehätys edelleen piilee?

Kuten odottaa (vai toivoa) sattaa, vuonna 2015 vihdoin saatiin sarjaan tv-päivitys. Silloin tehtiin uusi-seelantilais-brittiläinen tuotanto Thunderbirds Are Go. Ensimmäisellä kaudella syntyi peräti 26 episodia (alkuperäisestä poiketen 22 minuuttisina). Uutta on myös se, että uusi sarja myös yhdistelee "aitoja" pienoismalleja ja -maisemia tietokoneanimoituihin hahmoihin.

Sekä välineet että hahmot on tietenkin nykyaikaistettu, mutta kehys, perusalukset ja tarinatkin on pidetty perinteitä kunnioittavina. Perheen pää Jeff on kuitenkin poistettu. Nähtäväksi jää, nappaako sarja uusia Myrskylintu-faneja ja viihdyttääkö se meitä vanhoja entusiasteja? Toinen ja kolmas kausi on kuitenkin varattu.

Thundersbirds are GO!

Hill Street Blues

Vuonna 1983 pamahti. Tv kakkonen alkoi esittää Suomessa uutta poliisisarjaa, Hill Street Blues'ia (1981-1987). Se oli Steven Bochcon ja Michael Kozollin käsikirjoittama sarja, jossa seurattiin poliisiaseman arkea ja annettiin niin poliiseille kuin heidän asiakkailleenkin myös yksitysielämää sekä tunteita. Ei siis tyydytty vain selvittelemään rikosta.

Unohtumaton oli jo ensimmäinen jakso, jonka päätteeksi kaksi pääosan esittäjää (Hill ja Renko) ammutaan slummitalon portaikkoon. Aika koukuttava oivallus!

Useimmat televisiosarjat on tehty ajankohtaansa ja osa niistä myös nauliutuu käsitelytavoiltaan, ilmaisultaan tai muulta tyyliltään juuri omaan aikaansa. Osa taas toimii ajankuvana yhä uudelleen. Ja jokin harva sarja on niin edellä aikaansa, että se toimii vielä vuosien -ja tässä tapauksessa- vuosikymmenienkin jälkeen täysipainoisesti ilman nostalgian suomaa lisäarvoa.

Hill Street Bluesin tarinat, dialogit, henkilöhahmot, dynamiikka, visuaalinen ilme sekä näyttelijät oli niin huolella tehty, että sarja on uskomattoman hyvä yhä vain. Se on kovin inhimillinen kuva kuvattavastaan.

Henkilögalleria on niin laaja ja monimuotoinen, että sieltä löytyy taatusti jokaiselle suosikki. Eikä oikeastaan rentuimpaakaan, epälojaaliimpaakaan roolia voi olla kuin ihastelematta kuinka hyvin se on tehty. Aseman luotettava mutta omapäinen päällikkö ylikomisario Frank 'Pizzaman' Furillo (Daniel J. Travanti), muriseva ja epäsiisti etsivä Mick Belker (Bruce Weitz), SWAT-iskujoukon komentaja komisario Howard Hunter (James B. Sikking), vuoropäällikkö ylikonstaapeli Phil Esterhaus (Michael Conrad), univormupukuinen työpari Bobby Hill (Michael Warren) ja Andrew Renko (Charles Haid), oikeusaputoimiston puolustusasianajaja Joyce Davenport (Veronica Hamel), siviilipukuinen pari J.D. LaRue (Kiel Martin) ja Neal Washington (Taurean Blacque), univormupukuinen Lucy Bates (Betty Thomas) ja parinsa Joe Coffey (Ed Marinaro), siviilipukuinen Henry Goldblume (Joe Spano), Furillon juonitteleva esimies poliisipäällikkö Fletcher Daniels (Jon Cypher)...

146 episodia täyttä tavaraa. Ikisuosikki!

"Let's be careful out there!"

Langalla - The Wire

HBO-kanavaa on totuttu pitämään jo pitkään eräänlaisena synonyymina laatusarjoille. Ja tottahan se on, vaikka räikein hypetys pyyhkäistäisiin päältä pois, on HBO kyennyt tuottamaan jonkinasteisen riippumattomuutensa ansiosta useita sarjoja, joiden aiheissa ja käsittelytavoissa on enemmän rajojen rikkomista kuin sovinnaisempien, mainostajiin sidoksissa olevien valtakunnallisten kanavien prime-time -tuotoksissa. Eittämättömiä helmiä tosin myös niilläkin on tuotantokatalogeissaan.

Yksi HBO:n lippulaiva ja virstanpylväs on itsestään selvästi The Wire/Langalla -sarja. Lähes millä mittarilla tahansa mitaten sen ylittänyttä ei oikeastaan edes ole. Jos autiolle saarelle saa ottaa vain yhden sarjan, niin tässä se on. Kannattaa toki varata mukaan myös jokin laite, millä tätä ehdotonta aarretta sitten katsoo, ja pikkunaposteltavalla tilanne muuttuu aivan ideaaliksi.

Langalla-sarjaa tuotettiin vuosina 2002-2008 viisi tuotantokautta (60 episodia). Sarjan loivat entinen rikostoimittaja David Simon ja entinen poliisi Ed Burns. Yhdessä muiden taitavien käsikirjoittajien kanssa he keittivät kasaan keitoksen, jolle ei suoranaista vertailupohjaa löydy aiemmasta tv-maailmasta.

David Simon on näyttänyt kananpissittämisvärkkinsä jo ennen Langalla-vetoaankin tehdessään Homicide - Pelon kadut -poliisisarjaa. Wiren jälkeistä elämää on myös ollut: huikea Treme edustaa jälleen aivan toisenlaista televisiontekemistä.

Langalla tarkastelee Baltimoren kaupungin rappiota monelta kulmalta: poliisien, rikollisten, poliitikkojen, koululaitoksen sekä lehdistön toiminnan kautta. Sarjan kuva Amerikasta on ylipäätään aika karu ja säälimätön ja silti - sympaattinen. Sarjan lukemattomista hahmoista kukaan ei ole täysin puhdas eikä kukaan ole läpensä paha. He ovat ihmisiä vikoineen, hyveineen, heikkouksineen ja vahvuuksineen päivineen ja sikäli sekä uskottavia että rakastettaviakin.

Käsikirjoitus on rakennettu seuraamaan pitkiä, jopa useita vuosia kestäviä kaaria. Usein tällainen sitkeä dramaturgia, joka vaatii sitoutumista ja istumalihaksia, on tuomittu epäonnistumaan, mutta nyt niin ei käynyt.

Ansio menee heti idean, muodon ja käsikirjoituksen jälkeen roolien esittäjien piikkiin. He tekevät järjestään järjettömän hyvää työtä ja tekevät samalla hahmoistaan rakastettavia. Katsoja rupeaa välittämään niin syyttäjistä kuin poliiseista, niin huumekauppiaista kuin heidän asiakkaistaankin ja niin edelleen. Vaikka rooli olisi ruutunäkyvyydeltään kovinkin pieni, on sen työstö ja taustoitus huolellista työtä. Hahmot ovat uskottavia ja ne elävät.

Mahdollisesti moni näyttelijä onkin tässä produktiossa jotakuinkin uransa huipulla. Niin vahvaa työtä roolitus ja sarja itsessään on. Jokainen katsoja löytää varmaan suosikkihahmonsa tästä kavalkadista, jossa pienimmätkin roolit tehdään pieteetillä ja persoonalla. Jimmy, Bunk, Kima, Lester, Jay, Prez, Bunny... pelkät etunimet riittävät, koska hahmot tulivat tuttaviksi. Avon, Stringer, D'Angelo, Bodie, Marlo, Snoop, Proposition Joe, Omar Little, Bubbles... Lista on pitkä ja se jatkuu.

 Joskus asiat vain loksahtavat kohdalleen.

Moreland: I'm just a humble motherfucker with a big-ass dick. 

Freamon:  You give yourself too much credit. 

Moreland:  Okay then. I ain't that humble.

Rin Tin Tin

Jos Rantanplan onkin Lucky Luke -tarinoissa raivostuttavan hidasjärkinen sählääjä, on sen nimiväännöskaimalla Rin Tin Tinillä puolestaan kunnioitettavan pitkä ja vaikuttava historia. Kuuluisan koiraklaanin ensimmäinen saksanpaimenkoirauros Rin Tin Tin syntyi vuonna 1918 Ranskassa, joten tällä kuolemattomalla susikoiralla on ikää lähes yhden Suomen verran.  Se siirtyi isäntänsä Lee Duncanin kanssa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin, ja siellä kaikkien Rintyjen kantaisä teki lähes kolmekymmentä filmiä. Omistajasuku väittää sen tuolloin yksinään pelastaneen Warner Brothers -yhtiön varmalta konkurssilta.

Kyseisten elokuvien joukossa on draamaa, rikostarinoita ja seikkailullisia filmejä, joissa liikutaan yhtä hyvin länkkärimaisemissa kuin Afrikan taivaankin alla. Mitään kriitikoiden sydämessään vaalimia kymppilistan klassikkofilmejä ei juuri syntynyt, mutta Rin Tin Tinin nimelle luotiin kuitenkin kaikupohjaa ja tunnettavuutta. Filmografian alkupään tuotokset olivat vielä mykkiä, mutta uran loppupuolella Rinty haukahti itsensä jokseenkin vaivatta äänielokuvan pariin. Kaikilta muilta näyttelijäkollegoilta tämä murroskohta ei tunnetusti ylittynyt yhtä mutkattomasti.

Alkuperäinen Rin Tin Tin kuoli Duncanin talon pihanurmikolla kuuluisan filmitähden, hemaisevan Jean Harlowin käsivarsille elokuussa 1932. Miten kunniakas tapa uroksen lähteä! Rin Tin Tin oli tehnyt jälkeläisiä edellisenä vuonna  Duncanin toisen koiran kanssa, ja se synnytti saagalle käypäisen jatkajan, Juniorin. Juniorin filmografiaan kertyi seikkailullisia filmejä ja sarjoja eri studioille. Niiden joukossa on muun muassa länkkärisarja The Law of the Wild, jossa koiran roolinimenä on Rinty.

Juniorin jälkeläisenä syntyi vuonna 1941 Rin Tin Tin III. Kyseinen kirsukaveri esiintyi muutamassa elokuvassa, mutta ei luonut erityistä filmitähtiuraa, vaan palveli sen sijaan ansiokkaasti Lee Duncanin mukana toisessa maailmansodassa toisten koirien kouluttajana.

Vuonna 1949 syntyi Rin Tin Tin II. Koirien numeroinnissa ei näyttäisi olevan oikein tolkkua, mutta syynä lienee se, että kyse on nyt eri kantaisästä syntyneestä karvakuonosta (ja kakkonen jäi Juniorin kohdalla käyttämättä). Tosin kaikkien Rintyjen välille on löydetty linkki, kun tarpeeksi määrätietoisesti pengotaan.

 Rin Tin Tin II:n jälkeläisenä syntyi vuonna 1952 Rin Tin Tin IV, isänsä tapaan hopeanharmaa uros, josta tuli meilläkin katsojien suosion voittaneen’Rin Tin Tin –televisiosarjan päätähti (The Adventures of Rin-Tin-Tin, 1954-59). Tässä klassikkosarjassa riitti vähäisemmissä kohtauksissa näyteltävää kolmelle muullekin koiralle, joista yksi oli isäukko Rin Tin Tin II (muut kaksi olivat Hey You ja JR). Tiedossa ei ole, oliko järjestelyllä vaikutusta perheen sisäiseen näykkimisjärjestykseen.

Rin Tin Tin –koirien suku on saanut jatkoa aina meidän päiviimme saakka, mutta ura elokuvamaailmassa päättyi koko lailla tähän mainittuun tv-sarjaan. Viimeksi tarkistaessani koiraklaanista löytyi Rin Tin Tin XII.

Ratsuväen elämään ankkuroidun Rin Tin Tin -televisiosarjan nimihenkilönä on saksanpaimenkoira Rin Tin Tin eli tuttavallisemmin Rinty. Koska kyse oli pääosin nuorille katsojille suunnatusta sarjasta, kirjoitettiin toiseksi päähenkilöksi ja samaistumiskohteeksi Rusty-niminen poika (jo tuolloin usean elokuvan konkari, pätevä lapsitähti Lee Aker). Rusty ja Rinty ovat erottamattomat kumppanit. Ykkösepisodissa kerrotaan taustatarinana, että Rusty on orpo, koska intiaanit ovat tappaneet hänen vanhempansa karavaanimatkalla. Ratsuväen miehet ovat löytäneet Rustyn ja Rintyn elossa vankkurien luota ja tuoneet sekä adoptoineet heidät sen jälkeen Fort Apache -linnakkeeseen. Samaisessa episodissa Rustyn toimien ansiosta linnakkeessa vierailulla oleva eversti Barker pelastuu intiaanien pinteestä. Kiitokseksi tästä hän nimittää Rustyn kunniakorpraaliksi ja Rin Tin Tinin kunniasotilaaksi USA:n ratsuväkeen, koska linnakkeessa ei voi vakituisesti oleilla siviilejä. Rusty käyttää sarjassa hienoa, pienikokoista armeijan univormua natsoineen.

Sarjan vakiokattaukseen kuuluvat aikuisia edustavat aina luotettava ja vakaa luutnantti Rip Masters (James Brown) sekä isokokoinen kersantti Biff O'Hara (Joe Sawyer), joka saa usein hoitaa ohjelman huumoriosastoa. O’Hara esiintyy harmittavasti vain kolmasosassa sarjan jaksoja. Linnaketta johtaa järkevä majuri Swanson (William Forrest), mutta hän on mukana vain sarjan alkuvuosien jaksoissa.

Rinty saa olla joka jaksossa varsin aktiivinen. Se juoksee viemässä viestejä ja hakemassa apua perinteisellä hauku lujaa tahi käy kiinni hihaan ja vedä –menetelmällä. Se käy lähitaistoon sekä intiaanien että konnien kanssa eikä nokkapokka villieläintenkään kanssa ole sille vierasta. Eräässä episodissa Rinty käy nokkelaan sylipainiin siviiliasuinen Rip Mastersin kanssa, jotta tämän peitehenkilöllisyys konnana turvattaisiin.  Rinty nähdään myös hyppäämässä ikkunalasien läpi ja juoksemassa laukkaavien hevosten joukossa. Rustyn se vetää tarvittaessa turvaan. Urhea ja toimelias koira kaiken kaikkiaan.

Sarja oli varsin suosittu. 30 miljoonasta amerikkalaisesta tv-vastaanottimesta yhdeksän miljoonaa viritettiin aikanaan Rin Tin Tin –taajuudelle, ja sarja myytiin seitsemäänkymmeneen muuhun maahan. Rinty itse kuuluu saaneen nuuhkittavakseen hurjimmillaan 10 000 ihailijakirjettä viikossa. Sarjaa ehdittiin tehdä viiden kauden aikana yhteensä 164 episodia (30-minuuttisia ja mustavalkoisia).

Ratsuväen tukikohtakohtaukset kuvattiin John Fordin maineikkaan Apassilinnake-elokuvan (Fort Apache, 1948) lavasteissa. Muutenkin sarjassa harrastettiin hyvin paljon aitoja ulkokuvia sekä maastossa että kaupunkilavastuksissa. Kuvausten tukikohtana toimi Corriganville Movie Ranch, jossa kuvattiin vuosien varrella muitakin sarjoja ja elokuvia. Esimerkiksi Lone Ranger, Cisco Kid ja Have Gun Will Travel –sarjojen episodeja on kuvattu ranchin alueella.

1960-luvun alun Suomen nuoressa tv-kulttuurissa Rin Tin Tin oli tuore ja kiinnostava, ja se liimasi lapsia ruudun ääreen. Elettiin aikoja, jolloin pelkästään virityskuvaa oli jännittävää katsella, mutta tässä meillä nyt oli oikeasti seikkailullinen ohjelma pyssynpaukkeineen, intiaaneineen, kavionkapseineen kaikkineen.  Ohjelmalla oli syystä ikärajakielto ja jälkeenpäin katsottuna se sisältääkin lapsille aika rajuja, jopa pelottavia kohtauksia. Joka episodissa on toki onnellinen loppu.

Nykylaseilla katsottuna sarja tietenkin edustaa parasta ennen –päiväyksen ohittaneita asioita. Ohjelmaa tuotettiin varsin pienellä budjetilla. Linnakkeen miesvahvuus ei ole järin suuri, ja erään anekdootin mukaan samat miehet saivat esittää sekä ratsuväkeä että sen vihollisia käymällä välillä puvustajan pakeilla. Kuvaus on hyvin staattista, mutta kamerakulmia sentään vaihdetaan kohtuullisen usein sekä yleiskuvissa että dialogeissa. Sarjaa kuvattiin kuutena päivänä viikossa rivakkaan kahden episodin tahtiin. Kuusipäiväistä työ- ja kouluviikkoa tehtiin tuolloin tietysti yleisesti myös Suomessa.

Jos sarja nyt saakin katsojan tekemään huomioita sekä sisällöstä että ilmaisusta, niin samalla se on käänteisesti pätevä aikakapseli omasta aikakaudestaan. Jos silloin lapsella oli hiukkaakaan kiinnostusta länkkäriseikkailuja kohtaan, niin tähän kaipuuseen Rin Tin Tin osui että kimmahti. Ohjelman jälkeen tuli muovisille länkkäriukoille aina kiireiset ajat.

Koska kyse on 101. ratsuväestä (’Fighting Blue Devils’), ei voida välttää yhteenottoja intiaanien kanssa. Vaikka intiaanit ovat yleiskuvissa usein rykelmä ulisevia ratsastajia heimosta riippumatta, ja taisteluitakin käydään, niin sarjassa heihin suhtaudutaan silti myös positiivisesti ja sovittelevasti. Esimerkiksi yhdessä jaksossa Rinty pelastaa apassipäällikön pojan karhun hyökkäykseltä Rustyn käskystä, ja päällikkö kutsuu heidät leiriinsä Ripin kanssa. Juhlissa päällikkö tekee veitsellään pojista veriveljet. Myöhemmin pojat opettelevat toistensa taitoja.

Sarjaa on ollut sittemmin saatavilla myös dvd-formaatissa, mutta tähän versioon on lisätty digitaalisesti värit, joita alkuperäissarjassa ei ole. Värjäyksen myötä todellisuudessa hopeanharmaaksi kuvailtu koira näyttää kellanruskealta!  1960-luvun Suomessa tuijotettiin tietenkin mustavalkotelevisiota, joten väreistä emme olisi tienneet, vaikka ne olisivat alkuperäismateriaalissa olleetkin. Oy Mainos-TV-Reklam Ab alkoi esittää Rin Tin Tiniä meillä vuonna 1959. Mainos-TV:n ohjelmat esitettiin tuolloin samalla kanavalla Yleisradion ohjelmien välissä erillisillä pöllö-tunnuksilla eroteltuina.

Paitsi valkokankaalla ja televisiossa, seikkaili Rin Tin Tin myös sarjakuvalehdessä. Suomessa se vuorotteli vuosina 1958-59 Lassie-lehden joka toisessa numerossa toisen kuuluisan filmi- ja tv-tähden, skotlanninpaimenkoira Lassien kanssa. Vuonna 1960 Rin Tin Tin sai meillä oman nimikkolehtensä Rin Tin Tin ja Rusty. Näissä lehdissä oli tarinoita kyseisestä parivaljakosta (vuosina 1960–61). Vuonna 1962 alkoi lehdissä  ilmestyä tarinoita, joissa Rinty liikkuu Red Johnson -nimisen miehen matkassa nykyajassa (= 1950-luvulla), ei historiallisessa lännessä. Lehden nimestä pudotettiin Rusty pois.

Lehden piirrostyyli oli aika karua, mutta vaikka tarinat ilman Rustya ja ratsuväkeä olivat sinänsä pettymys, olivat Redinkin seikkailut varsin reimoja. Lisäksi nämä tarinat lanseerasivat omaan kielenkäyttööni pätevän manauksen: ”Lempo!”

Myös lehden houkuttelevissa valokuvakansissa siirryttiin käyttämään kuvia, joissa Rustya ei enää nähty, Rinty kylläkin erilaisissa kiperissä tilanteissa. Tuohon aikaan tällaiset värikkäät valokuvakannet olivat erityisen himottavia, koska saatavilla ei ollut fanikuvia, julisteita eikä kuvagooglauksia (puhumattakaan että tv-sarjan jakson olisi voinut katsoa uudelleen!). Amerikassa kyllä oli myynnissä paljonkin oheistuotteita, kuten Rustyn asuste, linkkuveitsi, kaukoputki, merkinantotorvi, pelejä, ase koteloineen, muroja ja View Master –kuvia tai itse linnoituksen pienoismalli miehineen. Kaikki ihanuudet Rintyn ja Rustyn kuvilla varustettuina.

Lehtien ilmestymisjärjestys oli meillä päinvastainen kuin Yhdysvalloissa, jossa Rin Tin Tin ilmestyi vuosina 1954-57 ja Rin Tin Tin and Rusty 1957-61. Amerikassa lehteä kustansi Dell Comics ja Suomessa Kustannus Oy Pecos Bill.

Rin Tin Tin -lehden viimeiset suomenkieliset numerot ilmestyivät vuonna 1964. Sarjisten lisäksi suomeksi julkaistiin 60-luvulla myös ainakin nuortenromaani Rin Tin Tin vaaran poluilla sekä Rin Tin Tin ja aavevankkurit.  Myös Kariston Jep-kirja–sarjassa ilmestyi muutamia ohuehkoja Rin Tin Tin ja Rusty –kirjoja samalla vuosikymmenellä. Samassa sarjassa vuorottelivat myös Lassie ja Texas Rangers.

1970-luvulla Williams julkaisi jonkin aikaa Rin Tin Tin –lehteä, ja silloin ilmestyivät myös kirjat Rin Tin Tin ja siniset paholaiset sekä Rin Tin Tin – suuret seikkailijat. Erityistä Rin Tin Tin –renessanssia ei kuitenkaan täällä syntynyt, vaan sankarikoira jolkutteli hiljaksiin pois maisemista.

Kun Lee Duncan kuoli, jatkoi hänen saappaissaan Jannettia Brodsgaard Propps, joka lanseerasi sloganin: ”There will always be a Rin Tin Tin”. Kyllä vain, ainakin Leevi and the Leavingsin oivallisessa kappaleessa: ”Sun villakoirasi nimi oli Rin Tin Tin/Typerä piski joka murisi mulle…”

Rintystä on moneksi, myös legendaksi. Itse en tiedä, kumpaa kaipaan enemmän: itse sarjaa vai sitä sarjaa katsovaa pikkupoikaa.