Langalla - The Wire

HBO-kanavaa on totuttu pitämään jo pitkään eräänlaisena synonyymina laatusarjoille. Ja tottahan se on, vaikka räikein hypetys pyyhkäistäisiin päältä pois, on HBO kyennyt tuottamaan jonkinasteisen riippumattomuutensa ansiosta useita sarjoja, joiden aiheissa ja käsittelytavoissa on enemmän rajojen rikkomista kuin sovinnaisempien, mainostajiin sidoksissa olevien valtakunnallisten kanavien prime-time -tuotoksissa. Eittämättömiä helmiä tosin myös niilläkin on tuotantokatalogeissaan.

Yksi HBO:n lippulaiva ja virstanpylväs on itsestään selvästi The Wire/Langalla -sarja. Lähes millä mittarilla tahansa mitaten sen ylittänyttä ei oikeastaan edes ole. Jos autiolle saarelle saa ottaa vain yhden sarjan, niin tässä se on. Kannattaa toki varata mukaan myös jokin laite, millä tätä ehdotonta aarretta sitten katsoo, ja pikkunaposteltavalla tilanne muuttuu aivan ideaaliksi.

Langalla-sarjaa tuotettiin vuosina 2002-2008 viisi tuotantokautta (60 episodia). Sarjan loivat entinen rikostoimittaja David Simon ja entinen poliisi Ed Burns. Yhdessä muiden taitavien käsikirjoittajien kanssa he keittivät kasaan keitoksen, jolle ei suoranaista vertailupohjaa löydy aiemmasta tv-maailmasta.

David Simon on näyttänyt kananpissittämisvärkkinsä jo ennen Langalla-vetoaankin tehdessään Homicide - Pelon kadut -poliisisarjaa. Wiren jälkeistä elämää on myös ollut: huikea Treme edustaa jälleen aivan toisenlaista televisiontekemistä.

Langalla tarkastelee Baltimoren kaupungin rappiota monelta kulmalta: poliisien, rikollisten, poliitikkojen, koululaitoksen sekä lehdistön toiminnan kautta. Sarjan kuva Amerikasta on ylipäätään aika karu ja säälimätön ja silti - sympaattinen. Sarjan lukemattomista hahmoista kukaan ei ole täysin puhdas eikä kukaan ole läpensä paha. He ovat ihmisiä vikoineen, hyveineen, heikkouksineen ja vahvuuksineen päivineen ja sikäli sekä uskottavia että rakastettaviakin.

Käsikirjoitus on rakennettu seuraamaan pitkiä, jopa useita vuosia kestäviä kaaria. Usein tällainen sitkeä dramaturgia, joka vaatii sitoutumista ja istumalihaksia, on tuomittu epäonnistumaan, mutta nyt niin ei käynyt.

Ansio menee heti idean, muodon ja käsikirjoituksen jälkeen roolien esittäjien piikkiin. He tekevät järjestään järjettömän hyvää työtä ja tekevät samalla hahmoistaan rakastettavia. Katsoja rupeaa välittämään niin syyttäjistä kuin poliiseista, niin huumekauppiaista kuin heidän asiakkaistaankin ja niin edelleen. Vaikka rooli olisi ruutunäkyvyydeltään kovinkin pieni, on sen työstö ja taustoitus huolellista työtä. Hahmot ovat uskottavia ja ne elävät.

Mahdollisesti moni näyttelijä onkin tässä produktiossa jotakuinkin uransa huipulla. Niin vahvaa työtä roolitus ja sarja itsessään on. Jokainen katsoja löytää varmaan suosikkihahmonsa tästä kavalkadista, jossa pienimmätkin roolit tehdään pieteetillä ja persoonalla. Jimmy, Bunk, Kima, Lester, Jay, Prez, Bunny... pelkät etunimet riittävät, koska hahmot tulivat tuttaviksi. Avon, Stringer, D'Angelo, Bodie, Marlo, Snoop, Proposition Joe, Omar Little, Bubbles... Lista on pitkä ja se jatkuu.

 Joskus asiat vain loksahtavat kohdalleen.

Moreland: I'm just a humble motherfucker with a big-ass dick. 

Freamon:  You give yourself too much credit. 

Moreland:  Okay then. I ain't that humble.