Rin Tin Tin

Jos Rantanplan onkin Lucky Luke -tarinoissa raivostuttavan hidasjärkinen sählääjä, on sen nimiväännöskaimalla Rin Tin Tinillä puolestaan kunnioitettavan pitkä ja vaikuttava historia. Kuuluisan koiraklaanin ensimmäinen saksanpaimenkoirauros Rin Tin Tin syntyi vuonna 1918 Ranskassa, joten tällä kuolemattomalla susikoiralla on ikää lähes yhden Suomen verran.  Se siirtyi isäntänsä Lee Duncanin kanssa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin, ja siellä kaikkien Rintyjen kantaisä teki lähes kolmekymmentä filmiä. Omistajasuku väittää sen tuolloin yksinään pelastaneen Warner Brothers -yhtiön varmalta konkurssilta.

Kyseisten elokuvien joukossa on draamaa, rikostarinoita ja seikkailullisia filmejä, joissa liikutaan yhtä hyvin länkkärimaisemissa kuin Afrikan taivaankin alla. Mitään kriitikoiden sydämessään vaalimia kymppilistan klassikkofilmejä ei juuri syntynyt, mutta Rin Tin Tinin nimelle luotiin kuitenkin kaikupohjaa ja tunnettavuutta. Filmografian alkupään tuotokset olivat vielä mykkiä, mutta uran loppupuolella Rinty haukahti itsensä jokseenkin vaivatta äänielokuvan pariin. Kaikilta muilta näyttelijäkollegoilta tämä murroskohta ei tunnetusti ylittynyt yhtä mutkattomasti.

Alkuperäinen Rin Tin Tin kuoli Duncanin talon pihanurmikolla kuuluisan filmitähden, hemaisevan Jean Harlowin käsivarsille elokuussa 1932. Miten kunniakas tapa uroksen lähteä! Rin Tin Tin oli tehnyt jälkeläisiä edellisenä vuonna  Duncanin toisen koiran kanssa, ja se synnytti saagalle käypäisen jatkajan, Juniorin. Juniorin filmografiaan kertyi seikkailullisia filmejä ja sarjoja eri studioille. Niiden joukossa on muun muassa länkkärisarja The Law of the Wild, jossa koiran roolinimenä on Rinty.

Juniorin jälkeläisenä syntyi vuonna 1941 Rin Tin Tin III. Kyseinen kirsukaveri esiintyi muutamassa elokuvassa, mutta ei luonut erityistä filmitähtiuraa, vaan palveli sen sijaan ansiokkaasti Lee Duncanin mukana toisessa maailmansodassa toisten koirien kouluttajana.

Vuonna 1949 syntyi Rin Tin Tin II. Koirien numeroinnissa ei näyttäisi olevan oikein tolkkua, mutta syynä lienee se, että kyse on nyt eri kantaisästä syntyneestä karvakuonosta (ja kakkonen jäi Juniorin kohdalla käyttämättä). Tosin kaikkien Rintyjen välille on löydetty linkki, kun tarpeeksi määrätietoisesti pengotaan.

 Rin Tin Tin II:n jälkeläisenä syntyi vuonna 1952 Rin Tin Tin IV, isänsä tapaan hopeanharmaa uros, josta tuli meilläkin katsojien suosion voittaneen’Rin Tin Tin –televisiosarjan päätähti (The Adventures of Rin-Tin-Tin, 1954-59). Tässä klassikkosarjassa riitti vähäisemmissä kohtauksissa näyteltävää kolmelle muullekin koiralle, joista yksi oli isäukko Rin Tin Tin II (muut kaksi olivat Hey You ja JR). Tiedossa ei ole, oliko järjestelyllä vaikutusta perheen sisäiseen näykkimisjärjestykseen.

Rin Tin Tin –koirien suku on saanut jatkoa aina meidän päiviimme saakka, mutta ura elokuvamaailmassa päättyi koko lailla tähän mainittuun tv-sarjaan. Viimeksi tarkistaessani koiraklaanista löytyi Rin Tin Tin XII.

Ratsuväen elämään ankkuroidun Rin Tin Tin -televisiosarjan nimihenkilönä on saksanpaimenkoira Rin Tin Tin eli tuttavallisemmin Rinty. Koska kyse oli pääosin nuorille katsojille suunnatusta sarjasta, kirjoitettiin toiseksi päähenkilöksi ja samaistumiskohteeksi Rusty-niminen poika (jo tuolloin usean elokuvan konkari, pätevä lapsitähti Lee Aker). Rusty ja Rinty ovat erottamattomat kumppanit. Ykkösepisodissa kerrotaan taustatarinana, että Rusty on orpo, koska intiaanit ovat tappaneet hänen vanhempansa karavaanimatkalla. Ratsuväen miehet ovat löytäneet Rustyn ja Rintyn elossa vankkurien luota ja tuoneet sekä adoptoineet heidät sen jälkeen Fort Apache -linnakkeeseen. Samaisessa episodissa Rustyn toimien ansiosta linnakkeessa vierailulla oleva eversti Barker pelastuu intiaanien pinteestä. Kiitokseksi tästä hän nimittää Rustyn kunniakorpraaliksi ja Rin Tin Tinin kunniasotilaaksi USA:n ratsuväkeen, koska linnakkeessa ei voi vakituisesti oleilla siviilejä. Rusty käyttää sarjassa hienoa, pienikokoista armeijan univormua natsoineen.

Sarjan vakiokattaukseen kuuluvat aikuisia edustavat aina luotettava ja vakaa luutnantti Rip Masters (James Brown) sekä isokokoinen kersantti Biff O'Hara (Joe Sawyer), joka saa usein hoitaa ohjelman huumoriosastoa. O’Hara esiintyy harmittavasti vain kolmasosassa sarjan jaksoja. Linnaketta johtaa järkevä majuri Swanson (William Forrest), mutta hän on mukana vain sarjan alkuvuosien jaksoissa.

Rinty saa olla joka jaksossa varsin aktiivinen. Se juoksee viemässä viestejä ja hakemassa apua perinteisellä hauku lujaa tahi käy kiinni hihaan ja vedä –menetelmällä. Se käy lähitaistoon sekä intiaanien että konnien kanssa eikä nokkapokka villieläintenkään kanssa ole sille vierasta. Eräässä episodissa Rinty käy nokkelaan sylipainiin siviiliasuinen Rip Mastersin kanssa, jotta tämän peitehenkilöllisyys konnana turvattaisiin.  Rinty nähdään myös hyppäämässä ikkunalasien läpi ja juoksemassa laukkaavien hevosten joukossa. Rustyn se vetää tarvittaessa turvaan. Urhea ja toimelias koira kaiken kaikkiaan.

Sarja oli varsin suosittu. 30 miljoonasta amerikkalaisesta tv-vastaanottimesta yhdeksän miljoonaa viritettiin aikanaan Rin Tin Tin –taajuudelle, ja sarja myytiin seitsemäänkymmeneen muuhun maahan. Rinty itse kuuluu saaneen nuuhkittavakseen hurjimmillaan 10 000 ihailijakirjettä viikossa. Sarjaa ehdittiin tehdä viiden kauden aikana yhteensä 164 episodia (30-minuuttisia ja mustavalkoisia).

Ratsuväen tukikohtakohtaukset kuvattiin John Fordin maineikkaan Apassilinnake-elokuvan (Fort Apache, 1948) lavasteissa. Muutenkin sarjassa harrastettiin hyvin paljon aitoja ulkokuvia sekä maastossa että kaupunkilavastuksissa. Kuvausten tukikohtana toimi Corriganville Movie Ranch, jossa kuvattiin vuosien varrella muitakin sarjoja ja elokuvia. Esimerkiksi Lone Ranger, Cisco Kid ja Have Gun Will Travel –sarjojen episodeja on kuvattu ranchin alueella.

1960-luvun alun Suomen nuoressa tv-kulttuurissa Rin Tin Tin oli tuore ja kiinnostava, ja se liimasi lapsia ruudun ääreen. Elettiin aikoja, jolloin pelkästään virityskuvaa oli jännittävää katsella, mutta tässä meillä nyt oli oikeasti seikkailullinen ohjelma pyssynpaukkeineen, intiaaneineen, kavionkapseineen kaikkineen.  Ohjelmalla oli syystä ikärajakielto ja jälkeenpäin katsottuna se sisältääkin lapsille aika rajuja, jopa pelottavia kohtauksia. Joka episodissa on toki onnellinen loppu.

Nykylaseilla katsottuna sarja tietenkin edustaa parasta ennen –päiväyksen ohittaneita asioita. Ohjelmaa tuotettiin varsin pienellä budjetilla. Linnakkeen miesvahvuus ei ole järin suuri, ja erään anekdootin mukaan samat miehet saivat esittää sekä ratsuväkeä että sen vihollisia käymällä välillä puvustajan pakeilla. Kuvaus on hyvin staattista, mutta kamerakulmia sentään vaihdetaan kohtuullisen usein sekä yleiskuvissa että dialogeissa. Sarjaa kuvattiin kuutena päivänä viikossa rivakkaan kahden episodin tahtiin. Kuusipäiväistä työ- ja kouluviikkoa tehtiin tuolloin tietysti yleisesti myös Suomessa.

Jos sarja nyt saakin katsojan tekemään huomioita sekä sisällöstä että ilmaisusta, niin samalla se on käänteisesti pätevä aikakapseli omasta aikakaudestaan. Jos silloin lapsella oli hiukkaakaan kiinnostusta länkkäriseikkailuja kohtaan, niin tähän kaipuuseen Rin Tin Tin osui että kimmahti. Ohjelman jälkeen tuli muovisille länkkäriukoille aina kiireiset ajat.

Koska kyse on 101. ratsuväestä (’Fighting Blue Devils’), ei voida välttää yhteenottoja intiaanien kanssa. Vaikka intiaanit ovat yleiskuvissa usein rykelmä ulisevia ratsastajia heimosta riippumatta, ja taisteluitakin käydään, niin sarjassa heihin suhtaudutaan silti myös positiivisesti ja sovittelevasti. Esimerkiksi yhdessä jaksossa Rinty pelastaa apassipäällikön pojan karhun hyökkäykseltä Rustyn käskystä, ja päällikkö kutsuu heidät leiriinsä Ripin kanssa. Juhlissa päällikkö tekee veitsellään pojista veriveljet. Myöhemmin pojat opettelevat toistensa taitoja.

Sarjaa on ollut sittemmin saatavilla myös dvd-formaatissa, mutta tähän versioon on lisätty digitaalisesti värit, joita alkuperäissarjassa ei ole. Värjäyksen myötä todellisuudessa hopeanharmaaksi kuvailtu koira näyttää kellanruskealta!  1960-luvun Suomessa tuijotettiin tietenkin mustavalkotelevisiota, joten väreistä emme olisi tienneet, vaikka ne olisivat alkuperäismateriaalissa olleetkin. Oy Mainos-TV-Reklam Ab alkoi esittää Rin Tin Tiniä meillä vuonna 1959. Mainos-TV:n ohjelmat esitettiin tuolloin samalla kanavalla Yleisradion ohjelmien välissä erillisillä pöllö-tunnuksilla eroteltuina.

Paitsi valkokankaalla ja televisiossa, seikkaili Rin Tin Tin myös sarjakuvalehdessä. Suomessa se vuorotteli vuosina 1958-59 Lassie-lehden joka toisessa numerossa toisen kuuluisan filmi- ja tv-tähden, skotlanninpaimenkoira Lassien kanssa. Vuonna 1960 Rin Tin Tin sai meillä oman nimikkolehtensä Rin Tin Tin ja Rusty. Näissä lehdissä oli tarinoita kyseisestä parivaljakosta (vuosina 1960–61). Vuonna 1962 alkoi lehdissä  ilmestyä tarinoita, joissa Rinty liikkuu Red Johnson -nimisen miehen matkassa nykyajassa (= 1950-luvulla), ei historiallisessa lännessä. Lehden nimestä pudotettiin Rusty pois.

Lehden piirrostyyli oli aika karua, mutta vaikka tarinat ilman Rustya ja ratsuväkeä olivat sinänsä pettymys, olivat Redinkin seikkailut varsin reimoja. Lisäksi nämä tarinat lanseerasivat omaan kielenkäyttööni pätevän manauksen: ”Lempo!”

Myös lehden houkuttelevissa valokuvakansissa siirryttiin käyttämään kuvia, joissa Rustya ei enää nähty, Rinty kylläkin erilaisissa kiperissä tilanteissa. Tuohon aikaan tällaiset värikkäät valokuvakannet olivat erityisen himottavia, koska saatavilla ei ollut fanikuvia, julisteita eikä kuvagooglauksia (puhumattakaan että tv-sarjan jakson olisi voinut katsoa uudelleen!). Amerikassa kyllä oli myynnissä paljonkin oheistuotteita, kuten Rustyn asuste, linkkuveitsi, kaukoputki, merkinantotorvi, pelejä, ase koteloineen, muroja ja View Master –kuvia tai itse linnoituksen pienoismalli miehineen. Kaikki ihanuudet Rintyn ja Rustyn kuvilla varustettuina.

Lehtien ilmestymisjärjestys oli meillä päinvastainen kuin Yhdysvalloissa, jossa Rin Tin Tin ilmestyi vuosina 1954-57 ja Rin Tin Tin and Rusty 1957-61. Amerikassa lehteä kustansi Dell Comics ja Suomessa Kustannus Oy Pecos Bill.

Rin Tin Tin -lehden viimeiset suomenkieliset numerot ilmestyivät vuonna 1964. Sarjisten lisäksi suomeksi julkaistiin 60-luvulla myös ainakin nuortenromaani Rin Tin Tin vaaran poluilla sekä Rin Tin Tin ja aavevankkurit.  Myös Kariston Jep-kirja–sarjassa ilmestyi muutamia ohuehkoja Rin Tin Tin ja Rusty –kirjoja samalla vuosikymmenellä. Samassa sarjassa vuorottelivat myös Lassie ja Texas Rangers.

1970-luvulla Williams julkaisi jonkin aikaa Rin Tin Tin –lehteä, ja silloin ilmestyivät myös kirjat Rin Tin Tin ja siniset paholaiset sekä Rin Tin Tin – suuret seikkailijat. Erityistä Rin Tin Tin –renessanssia ei kuitenkaan täällä syntynyt, vaan sankarikoira jolkutteli hiljaksiin pois maisemista.

Kun Lee Duncan kuoli, jatkoi hänen saappaissaan Jannettia Brodsgaard Propps, joka lanseerasi sloganin: ”There will always be a Rin Tin Tin”. Kyllä vain, ainakin Leevi and the Leavingsin oivallisessa kappaleessa: ”Sun villakoirasi nimi oli Rin Tin Tin/Typerä piski joka murisi mulle…”

Rintystä on moneksi, myös legendaksi. Itse en tiedä, kumpaa kaipaan enemmän: itse sarjaa vai sitä sarjaa katsovaa pikkupoikaa.