Videoviihdettä - The Kenny Everett Video Show

Vuonna 1980 touhusi kotoisissa ruuduissamme energinen ja kumartelematon heppu, joka oli ottanut uransa alkuvaiheissa nimekseen Kenny Everett. Everettin huumori oli välillä toisteista ja välillä täysin arvaamatonta ja impulsiivista. Everett oli häiritsijä parhaasta päästä.

Kenny Everettin (alias Maurice Colen) ura urkeni radion puolelta 60-luvulla. Samalla vuosikymmenellä alkoivat hänen tv-piipahduksensa, jotka sitten kulminoituivat erilaisiksi nimikkosarjoiksi 1970- ja 80-luvuilla. Näsitä sarjoista näimme ensimmäisenä kotoisissa ruuduissamme sarjan Videoviihdettä/The Kenny Everett Video Show (1978-80 ja The Kenny Everett Video Casette -nimisenä neljäntenä tuotantovuonna 1981). Siirryttyään Thames Televisionista BBC:lle teki hän sarjaa nimeltään Kenny Everett/The Kenny Everett Television Show (1981-88). Myös tätä sarjaa meillä katsotiin 80-luvun loppupuolella.

Sarjan peruskaava oli aika tavanomainen: tyyppejä, sketsejä ja musiikkinumeroita limitettyinä. Poikkeavaa oli Everettin tapa tehdä hahmoja, poiketa käsikirjoituksesta ja käsitellä epäkunnioittavasti vierailevia artistejakin. Mukaan ohjelmaansa Kenny Everett sai ajan kovia nimiä kuten Wings, Bonnie Tyler, Bryan Ferry, ELO, The Rolling Stones, The Moody Blues, The Boomtown Rats, Thin Lizzy, Bob Dylan, Elvis Costello, Tina Turner, Leo Sayer, 10cc, Paul McCartney, The Police, Rod Stewart, Kate Bush, David Bowie, Freddie Mercury, Suzi Quatro sekä Cliff Richard. (Näistä klipeistä useimmat ovat yhä katsottavissa netissä.)

Everett teki itse vahvasti karrikoituja hahmoja, kuten rokkari Sid Snotin (Sikailija-Sid: "Tulen särkyneestä kodista. Minä rikoin sen!")), ranskalaisen Marcel Waven (jota Everett tyypitteli karkeassa leuan peittävässä maskissaan ja kippuraisissa lisäviiksissä) sekä melskaavan britti Angry of Mayfair -hahmon, joka huusi kiukkuisena, hosui sateenvarjollaan ja paljasti pois kääntyessään yllänsä olevat naisten alushepeneet takaa aukileikatusta miestenpuvustaan. Nämä hahmot varioivat omaa esitystään ohjelmasta toiseen. Myöhempiin tuotantoihin kehiteltiin uusia hahmoja (osin tekijänoikeusriitojenkin vuoksi). Sarjan estetiikkaan kuului myös provosoiva Hot Gossip -tanssiryhmä, joka kuvitti playbackina esitettyä musiikkia.

2. kausi, ohjelma nro 9/rakenne:

• Before beginning titles: Sid Snot: Party pieces
• Two Kens with TVs: Life is a circle and Intro for next
• MUSIC CLIP: Wings, "Goodnight Tonight"
• Ken as a baby in a buggy: Fat mum
• Captain Kremmen: Carla facing a gigant banana
• Surfer: Water ski 
• Ken with TVs: Making Hot Gossip girls with Throbotron
• Hot Gossip: "Satisfaction" (by the Rolling Stones) 
• Ken with TVs: End of part one aka Trivia Time
• A short clip with Elton John
• Ken with TVs: Time for a break
• End of Part One: Bird takes Ken's head off
• Part Two: Bird returns Ken's head back
• Ken with TVs: Kennie ball
• MUSIC CLIP: Rachel Sweet, "I Go to Pieces"
• Commercial time: Extra Knee with three Hot Gossip girls
• Surfer: Where's the surf? 
• Ken with TVs: Egghead 
• MUSIC CLIP: David Bowie, "Boys Keep Swinging" 
• Angry of Mayfair entering David Bowie set: I was in a war! 
• Ken with TVs (and with a sexy girl): Secret of life 
• After ending titles: Fulcrum: Everett seemed to ignoring us

Lemmenlaiva - The Love Boat

Keväällä 2012 oli julkisuudessa pieni uutinen, joka kertoi hylätystä ja kulahtaneesta laivanraadosta Välimeren rannalla. Laiva oli lojunut muutaman vuoden Genovan satamassa siitä lähtien, kun poliisi oli takavarikoinut sieltä kilokaupalla huumausaineita. Uutisen mukaan turkkilainen romuttamo oli viimein ostanut laivan, ja suunnitteli sen viimeistä matkaa, eräänlaista joutsenlaulua romumetalliksi.

Laiva oli vuosien varrella muuttanut useampaankin kertaan nimeään, mutta me sitkeät tv-katsojat tunnemme sen parhaiten nimellä Pasific Princess; leppoisan Lemmenlaiva/The Love Boat (1977-86) -sarjan päänäyttämönä.

Sarjassa Pasific Princess on Princess Cruises -yhtiön omistuksessa oleva risteilyalus, joka seilaa lähinnä Los Angelesin ja hohdokkaan Acapulcon väliä. Toki meillä oli jo omat Ruotsinlaivamme, mutta elämä Pasific Princessin kyydissä oli kyllä ruudun läpi katsottuna ihan toista maata.

Sarjaa edelsi kolmen tv-elokuvan rypäs (The Love Boat, The Love Boat II sekä The New Love Boat). Nämä leffat pohjautuivat todellisen risteilyemäntä Jeraldine Saundersin kirjaan 'The Love Boats'. Ensimmäistä tv-elokuvaa tähdittivät mm. Don 'Max Smart' Adams ja Tom 'Howard Cunningham' Bosley. Molemmat tekivät useammankin vierailun myöhemmin itse sarjassa.

Tv-sarjassa on kestonaamoina vakiomiehistö, johon kuuluvat kapteeni Merrill Stubing (Gavin MacLeod), lääkäri Adam Bricker (Bernie Kopell), purseri Burl 'Gopher' Smith (Fred Grandy), baarimestari Isaac Washington (Ted Lange) ja risteilyemäntä Julie McCoy (Lauren Tewes, paria viimeisintä kautta lukuunottamatta). Myös kapteenin tyttärestä Vickystä (Jill Whealan) tuli vakiohahmo.

Nämä hahmot ovat pääasiassa hyväntuulisia ammattilaisia, töitä heidän ei juuri nähdä tekevän, mutta sitäkin enemmän jakelevan elämänohjeita, selvittelevän ihmissuhteita ja sanailevan kevyesti. Miehitys on tähän sarjaan juuri passeli ja oikea.

Jokaista jaksoa käsikirjoitti useampi tiimi, joka hoiti vain omaa erillistä tarinaansa. Yleensä seurattiin kolmea tarinaa yhtä aikaa: yksi keskittyi johonkin miehistön jäseneen, toisessa joku miehistöstä puuttui matkustajan tarinaan ja kolmas keskittyi puhtaasti matkustajien lemmen- yms. kiemuroihin. Lemmenlaiva luokitellaan sitcomien kategoriaan, ja sitä tukee sarjassa kuultava naururaita.

Sarjan koukku onkin sen vieraissa. He ovat lähes järjestään niminäyttelijöitä uransa ehtoopuolelta tai sitten B-luokan (C-/D-/E-luokan?) tv-tähtiä, jotka eivät oikein koskaan ole nousseet pinnalle tai muita viihdemaailman kakkosnimiä. Erikoinen poikkeama on esimerkiksi taidepuolelta tuttu Andy Warhol. Yhdeksän tuotantovuoden aikana syntyi huikeat 249 episodia, joten näille näyttelijöille oli kyllä kysyntää. Lista on läkähdyttävä (Adam Arkin, Desi Arnaz, Jr., Frankie Avalon, Kathy Bates, Milton Berle, Taurean Blacque, Linda Blair, Sonny Bono, Ernest Borgnine, Lloyd Bridges, Raymond Burr, Cyd Charisse, Joan Collins, Joseph Cotten, Courteney Cox, Scatman Crothers, Billy Crystal, Robert Culp, Jane Curtin, Jamie Lee Curtis, Jon Cypher, Tony Danza, Olivia de Havilland, Patrick Duffy, Samantha Eggar, Britt Ekland, Linda Evans, Douglas Fairbanks, Jr., David Faustino, Mel Ferrer, Joan Fontaine, John Forsythe, Michael J. Fox, Zsa Zsa Gabor, Lillian Gish, Farley Granger, Peter Graves, Lorne Greene, Andy Griffith, Robert Guillaume, Tom Hanks, The Harlem Globetrotters, David Hasselhoff, Hulk Hogan, Engelbert Humperdinck, Janet Jackson, Gene Kelly, Mimi Kuzyk, Dorothy Lamour, Hope Lange, Peter Lawford, Janet Leigh, Gina Lollabrigida, Lee Majors, Kiel Martin, Virginia Mayo, John McCook, Roddy McDowall, John McIntire, Lee Meriwether, Vera Miles, Ray Milland, Hayley Mills, Rita Moreno, Don Most, Richard Mulligan, Ricky Nelson, Julie Newmar, Leslie Nielsen, Donald O'Connor, Donny Osmond, Slim Pickens, Vincent Price, Phylicia Rashad, Donna Reed, Debbie Reynolds, Tim Robbins, Pernell Roberts, Robby the Robot, Ginger Rogers, Cesar Romero, Mickey Rooney, Marion Ross, Eva Marie Saint, Telly Savalas, Martin Short, Jaclyn Smith, Tori Spelling, Robert Stack, Jean Stapleton, Jerry Stiller, Janine Turner, Robert Vaughn, The Village People, Adam West, Anson Williams, Paul Williams, Michael Winslow, Shelley Winters... + sadat muut).

Vuosina 1998-99 tehtiin vielä uutta sarjaa The Love Boat: The Next Wave, jossa purjehti myös uusi miehistö. Tuolloin tehtiin myös episodi nimeltä 'Reunion', jossa esiintyi useita alkuperäisen sarjan miehistön jäsenistä.

Kylmä rinki - Oz

Sarjalle ei ole ollenkaan eduksi, jos sen yhteydessä esitetään käsite Langalla/The Wire. Sen kuullessaan syntyy (toki katsojasta riippuen...) roima mielikuva vahvasta sarjasta, josta ei heikkoa lenkkiä löydy valehtelemallakaan. Kylmä rinki/Oz (1997-2003) joutui tähän vertaukseen kenties vain siitä syystä, että siinäkin luupin alla on sekä rikollisia että lainvartijoita, eikä kumpaakaan osapuolta esitetä pelkästään puhtoisena tahi likaisena, vaan jokaiseen on kirjoitettu erilaisia aspekteja. Ja yhdistäähän näitä sarjoja toki J.D. Williamsin pikkunilkki pyrkyri (Kenny Wangler/Preston 'Bodie' Broadus). Sekä pieni leegio muitakin yhteisiä näyttelijöitä sivurooleissa.

Ozissa on omat ilmiselvät ansionsa, eikä se itseisarvoisesti olekaan lainkaan mikään tumma vankilasynkistely. Siinä on ehdottoman rikas henkilögalleria, monia etnisiä ja kulttuurisia ulottuvuuksia sekä pätevää näyttelijäntyötä. Katsoja löytää itselleen lempihahmonsa niin suosikkien kuin inhokkienkin kategoriasta.

Ainoa vain, että samaan pakettiin pitää ostaa luokatonta käsikirjoittamista niin dialogien, henkilöiden toiminnan kuin käsikirjoituksessa olevien sellin kokoisten aukkojen muodossa. Sarja yrittää vakuuttaa hamojensa ja maailmansa uskottavuudesta, ja sitten -hurlumhei ja hyvästit kaikelle puhtaan järjen logiikalle. Kehnoilla ratkaisuilla turvataan toimintaa seuraaviin kuviin.

Ylimalkaan sarjassa ei luoteta tilanteiden ja tyyppien luomisen vetovoimaan, vaan kukin hahmo saa ratsastaa yhdellä kahdella ominaisuudella ja käsikirjoitus poukkaa pohjustuksesta suoraan ratkaisuun.

Eräänlaisena filosofisena kaikkitietävänä kertojana sarjassa toimii Harold Perrineaun esittämä murhamies Augustus Hill, pyörätuoliin sidottu symppis. Hän esittelee jaksojen alussa teeman ja Emerald Cityn uudet asukkaat rikoksineen, ja vetää loppuun johtopäätökset tarinan opetuksista. Nämä monologit muodostavat mukavan kehyksen sarjan kuvastoon, mutta ne ovat tekijöilleen myös jonkinlainen rasite, koska niillä pitää myös kikkailla odotusten paineessa.

Lee Tergesen osaa tehdä hyvän ulkopuolisen tarkkailijan ja huvittuneen kommentoijan roolin esimerkiksi sarjassa Generation Kill (2008), mutta Kylmässä ringissä Tergesen saa venyttää osaamistaan vielä isommalla jänteellä, kun hänen asianajajarääpäle Tobias Beecherinsä polttomerkitään ja raiskataan vankilassa, mutta sisuuntunut mies nakkaa rillit narikkaan, kasvattaa jäntevät pulisongit ja ottaa oikeuden sekä kohtalonsa omiin käsiinsä. Jos ei uskottava, niin mukavan seurattava rooli.

J.K. Simmons tekee huippuhienon kallonkutistaja Emil Skodan roolin Kovassa laissa, ja tässä hän on Vernon Schillinger, läpimätä inhokki ja epäonnistunut isän roolimalli arjalais-ryhmän nokkamiehenä. Terry Kinney muotoilee Ozin johdossa humaania Tim McManusta, joka myy vähittäin yleviä periaatteitaan opportunistiseen ja ihmisiin pettyneen väsähtäjän tapaan vailla ihmissuhteiden mekanismien ymmärtämisen häivääkään omassa yksityiselämässään.

Eamonn Walker tekee Kareem Saidin roolinsa intohimolla, mutta valitettavasti käsikirjoitus horjuu myös hänen sisäisen logiikkansa kanssa. Letkeä pipomies Simon Adebisi saa Adewale Akinnuoye-Agbajesta oivan tulkin. Irlantilaista rintamaa peräänkatsoo kiihkeä kähisijä Ryan O'Reily, jota piirtää Dean Winters. Luonnollisista syistä johtuen vakituisia naisrooleja ei ole kovin runsaasti tarjolla, mutta sisar Peter Marie Reimondon järjen ääntä käyttää tiukka Rita Moreno.

Ozissa (Oswald State Maximum Security Penitentiary) ryhmäydytään, ja näitä ryhmiä ovat mm. The Aryan Brotherhood, The Homeboys, El Norte, The Irish, The Bikers, The Sicilians, The Others, The Muslims ja The Christians. Useimmilla ryhmillä on sisäinen hierarkia.

Sarjan ideologiaan kuuluvat myös äkkiratkaisut. Väkivaltainen kuolema korjaa satoaan eri tuotantokausilla arvaamattomasti jos kohta ennakoidusti kuitenkin.

Augustus Hill:  You swat at a fly, step on an ant, squash a cockroach, you don't think much of it. In fact, killing a bug gives you a sense of accomplishment. Fucking ant was ruining your picnic, cockroach was crawling through your kitchen cabinets. You put an end to their disgusting, miserable little lives and make a better world for everyone. Only, for every one you kill, more appear. Bigger, uglier, meaner than before.

Californication

Ehkäpä David Duchovny on äärimmäisen taitava näyttelijä? Hän joka tapauksessa jätti itsestään tympeän tosikon ja puuduttavan seuramiehen kuvan sarjassa Salaiset kansiot. Eikäpähän hänen kokonaisfilmografiastaaankaan löydy valtavia valopilkkuja, irtiottoja jos kohta ei pitkäaikaisia kiinnityksiäkään. Jos ura alkaa elokuvasta Working Girl - tieni huipulle/Working Girl (1988) roolinimikkeellä 'Ystävä Tessin synttärikemuissa', niin mitkä ovat ennakko-odotukset? Hyvät kai, koska näinhän se on ollut useilla huippujätkilläkin.

Tätä taustaa vasten onkin kaikinpuolin yllättävää sekä riemastuttavaa nähdä hänet kokonaan toisenlaisissa sfääreissä ja puuhissa sarjassa Californication (2007-). Jollei naama ja flegmaattinen artikulointi olisi samaa, voisi luulla kyse olevan tyystin toisesta näyttelijästä. Tämä kai on sitä taitavaa ja uskottavaa näyttelijäntyötä?

Ei sillä, ei Duchovny esitä kummoisiakaan miimisiä tahi fyysisiä ihmeitä. Hänessä on hieman sitä kuvauspaikalle epähuomiossa tallustelutta luontevuutta kuin vaikkapa Mary-Louise Parkerissa Weedsissä.

David Duchovnyn rooli Californicationissa on olla kirjoituskammoinen kirjailija Hank Moody monenlaisten ristipaineiden ja henkilökohtaisten irvistelevien demonien ikeen alla. Selviytymisreseptiin Hankin tapaan kuuluvat seksi, päihteet ja viiltävät one-liner'it. Kukapa ei tuollaisella jokaisen alkemistin unelmakaavalla saisi elämäänsä järjestykseen?

Käsikirjoitus välillä täysin pakahtuu hyvin kirjoitetuista repliikeistä. Niihin on ladattu osui-ja-upposi -vetoista ironiaa ja iskevyyttä useammankin sarjan tarpeisiin, ja se kaikki esitetään kuin ohimennen mieleenjuolahtaneena. Sarjan luoja on Tom Kapinos, jolla ceeveessään on tähän asti osallisuus Dawson's Creek (1998-2003) draamasarjaan. Omanlainen sulkahan se on aina hattuun. Silti loikka jotenkin tuntuu pieneltä askeleelta ihmiskunnalle, mutta jättiharppaukselta yhdelle ihmiselle.

Jos niin haluaa nähdä, niin Californication ei ole pelkkää itseisarvoisen nautiskelevaa pintaa ja briljeeraavaa huulenheittoa. Käsikirjoittajien on pitänyt saada elämää myös näyttelijöiden nahan alle. Hahmot, ihmissuhteet ja käänteet kehittyvät tuotantokausien edetessä, ja vaikka kaikki vedetäänkin tiivistetyn överiksi, löytyy tarinasta myös inhimillisiä tunteita, elämän raadollisuutta, oikeiden ratkaisujen vaikeutta, tahdon ja realiteettien vastakkainvetoa yms. Toki jokainen voi niin halutessaan nähdä sarjassa itseironisen postmodernia viittailua olevaiseen an sich, mutta miksi problematisoida tv-sarjaa väikkärin asteelle, jos siitä voi kuitenkin yksinkertaisesti vain nauttia?

Hank on sarjan dynamo, mutta tilaa mellastaa annetaan myös hänen tyttärelleen Beccalle (Madeleine Martin), tämän äidille Karenille (Natascha McElhonelle) sekä Hankin agentille ja ystävälle Charlie Runklelle (Evan Handler) ja tämän vaimolle Marcylle (Pamela Adlon). Erityisesti Charlie saa irrotella.

Viiden kauden jälkeen kasassa oli 60 episodia, mutta tuotanto jatkuu... Pieni sivujuonne on se, että Red Hot Chili Peppers -bändi nosti oikeusjutun sarjan nimestä, joka rimmaakin yksi yhteen pumpun oman älppärin kanssa...

Becca: Sometimes I think you wish I stayed some asexual little goth muppet creature forever.
Hank: You say that like it's a bad thing.

Salaiset kansiot - The X-Files

"Totuus on tuolla ulkona." Sarjojen suosion mekanismi on eräänlainen arvoitus, etenkin tekijöille itselleen. Hyväkään sarja ei aina nappaa, moni hyytyy television emämaassa jo pilottivaiheen oikullisuuteen. Tuotantoon päässytkään sarja ei välttämättä pärjää markkinoilla ilman hyvää tuuria, johon vaikuttavat toki niin raha, tuotantotiimi kuin katsomisaikakin. Lopulta sarjan maine on se epämääräinen tekijä, joka nostaa tai upottaa sarjan.

Osa sarjoista saa camp-statuksen ja osa kulttimaineen. Toisia kierrätetään ja toiset haudataan vähin äänin mekastamatta. Valinnanvaraa arvottajilla totisesti on!

Salaiset kansiot/The X-Files (1993-2002) nautti omana aikanaan eräänlaista suosiota ja kulttimainetta, ja se sai varsin fanaattisenkin ydinkannattajajoukon. Ehkeivät hyvät fiilikset ole vieläkään haipuneet hardcorefanin muistista, mutta yleisellä tasolla sarja on ehkä hieman passé. Kuka toisaalta tietää, mikä on populaarikulttuurin kaanonissa sen asema vaikkapa kymmenen vuoden päästä?

90-luvulla sen ääressä joka tapauksessa viihdyttiin. Sarjan kokonaisuniversumi oli kyllin kiintoisa ja vetävä, vaikka yksittäisten jaksojen välillä oli varsin paljon eroja niin tasossa kuin tyylissäkin. Osassa synkisteltiin, toisissa oltiin vakavissaan, välillä lyötiin niin että roiskui tai joskus virittäydyttiin komedialliselle taajuudelle. Kyse ei ollut niinkään arvaamattomuuden viehätyksestä kuin ajoittaisesta epätasaisuudesta, ja -arvattavasti- katsojakamppailusta?

Salaisten kansioiden keskiössä oli alussa kaksi FBI:n agenttia: Fox Mulder (David Duchonmy) ja Dana Scully (Gillian Anderson). Heidät on kirjoitettu klassisesti erilaisiksi mutta kuitenkin toisiaan arvostaviksi. Mulder on kellarien arkistoihin syvälle kaivautunut ufouskovainen ja Scully häntä valvomaan lähetetty skeptikko. Sarjan edetessä henkilöhahmot toki kehittyvät ja heidän suhteensa muodostuu kompleksiseksi monella tapaa.

Sarjassa käydään läpi paranormaalia folklorea salaliittoineen laajalla rintamalla. Siinä seurataan sekä isompaa tarinaa että keskitytään lillukanvarsiin (ns. 'Monster of the Week'). Sarjan isä on Chris Carter, joka toimi tuotannossa sekä käsikirjoittajana että tuottajana, ja piti kokonaisuutta hyppysissään.

Voimakaksikon lisäksi sarjaan tuotiin kertakäyttöhahmojen ohella myös säännöllisiä hahmoja. Esimerkiksi FBI:n varajohtaja Walter Skinner (Mitch Pileggi), Tupakkamies (William B. Davis) ja Alex Krycek (Nicholas Lea) ovat pitkäaikaisia rooleja sarjassa. Sarjan loppusuoralla sekä Mulder että myöhemmin Scully korvautuivat uusilla agenteilla. Sarjan aloitus katsojalukutilastoissa ei ollut erityisen mairitteleva (111.), mutta se kohosi hitaasti ollen parhaimmillaan sijalla 11. viidennellä kaudella. Siitä hiljattainen hiipuminen jälleen alkoi, eikä mainittu agenttiuusiutuminen tuonut ainakaan tähän pulmaan ratkaisua.

Sarjan ominaisilmeeseen kuuluu ilman muuta sen hyvin tunnistettava tunnusmusiikki, joka on Mark Snown käsialaa. Yhdeksän tuotantokauden aikana syntyneiden yli kahdensadan episodin lisäksi sarja on poikinut myös pari teatterielokuvaa. Carter irrotti sarjassa esiintyneen The Lone Gunmen -ryhmän omaksi spin-off -sarjaksi, mutta se jäi lyhyeksi yritykseksi.

"The Truth Is Out There"
"Trust No One"
"I Want to Believe"

Politiikan nappula - The Thick of It

Kyllä, herra ministeri oli 1980-luvun loistosarja, jossa seurattiin fiktiivisen ministerin kamppailua julkisuuskuvansa puolesta ja virkamiehiään vastaan. Saman polun toista laitaa tallustaa Politiikan nappula/The Thick of It (2005-) -sarjakin.

Edeltäjästään se poikkeaa tyyliltään, jossa on hiukan lainaa totuuselokuvan puolelta. Ei niin, että kyse olisi puhtaasta mockumentarysta, johon kuuluu tietoisuus kameran läsnäolosta. Tämähän osoitetaan yleensä luomalla vaivihkaa merkitseviä katseita kameraan ja/tai pujomalla kohtausten väliin henkilökohtaisia tilityksiä kameralle.

Politiikan nappulassa mielikuva dokumentaarisuudesta syntyy lähinnä perinteisen käsivarakuvauksen käyttämisellä ja hieman suttuisella kuvalla. Otokset myös pätkittyvät hieman mielivaltaisesti, mutta ylipäänsä ideana on lähinnä, että kamera on kärpäsenä katossa ilman, että se olisi aktiivinen toimija. Yllämainitusta johtuen sarjasta puuttuu myös edeltäjänsä naururaita.

Sarjan käsikirjoitukset välttelevät päivänpolttavia teemoja, jolloin ohjelmalle saadaan yleispätevyyttä, joka toimii ajankohdasta ja maasta riippumatta. Toki tarinat pullottavat poliittista satiiria, jonka kärki löytyy Britanniasta, mutta toisaalta ihminen on hieman samalla lailla raadollinen kansallisuudesta riippumatta, joten katsomiskokemus on aivan yhtä riemastuttava niin siellä kuin täälläkin.

Sarjan budjetti ei ole ollut kovin hääppöinen, ensimmäistä tuotantokautta pystyttiin tekemään vain kolme episodia. Vaikka myös ulkoinen loistokkuus ja virtaviivaisuus puuttuivat, oli se jokin sekä sisällössä että näyttelijöissä.

Sarjaa käsikirjoitti seitsemän hengen ryhmä, jota johti Politiikan nappulan idean isä, Armando Iannucci. Myös osaaville ja nahkoihinsa hyvin uineille näyttelijöille annettiin mahdollisuus improvisointiin.

Sarja tapahtuu eräänlaisessa sosiaaliministeriössä, jossa ministeri ehtii vaihtua parikin kertaa sarjan aikana. Heti ensimmäisessä episodissa uudeksi ministeriksi tulee Chris Langhamin esittämä Hugh Abbot, mies jolla on kyllä mielipiteitä ja persoonaa, mutta joka tuntuu olevan koko ajan hukassa ministerinpostissaan. Roolistaan palkitun Langhamin oma yksityiselämä ajoi hänet ammattilisesti sivuraiteelle, ja hänen Abbot-hahmonsa kirjoitettiin ulos kolmannen kauden alussa, ja hänen tilalleen tulee ministeriksi kokematon Nicola Murray (Rebecca Front). Sarja saa tästä muutoksesta kosolti uutta pontta ja nasevuutta dialogeihin.

Päällepäsmärinä sarjassa melskaa Malcolm Tucker (Peter Capaldin tuimasti tulkitsemana), hän on pääministerin ruoska, joka varmistaa, että muut ministerit ovat lojaaleja ja pysyvät ruodussa, ja samalla hän ratkoo hallinnon kriisejä. Ministeriön henkilökunnassa esillä ovat erityisesti ministerin neuvonantajat Glenn Cullen (James Smith) järjen äänenä sekä Oliver Reeder (Chris Addison) aavistuksen ylimieleinen ja innokas selittäjä ja liemeenjoutuja. Lisäksi ministeriössä häärii lehdistövastaavana Terri Coverly (Joanna Scanlan) siivoten ammattimaisesti hallinnon aiheuttamia sotkuja. Ministerin lisäksi kaikki suojelevat omaa selustaansa puukottaen toinen toisiaan sekä avoimesti että selän takana.

Henkilögalleriaa on laajennettu kausien lisääntyessä, joskaan kolmenkaan kauden jälkeen episodeja ei ollut kuuttatoista enempää kasassa. Eräänlainen spin-off -versio oli vuonna 2009 Iannuccin ohjaama In the Loop -elokuva.

Tucker: Sam? Can you get me Terri Coverley and Glenn Cullen? Make them an appointment to come over? I think I got to shout at somebody, you know? Oh, actually, get me John at Culture on the phone, I think I'll have a bit of a shout now.

Homicide - Pelon kadut - Homicide: Life on the Street

Barry Levinson tunnetaan Baltimore-kytköksestään. Hän on itse sieltä kotoisin, ja monet hänen elokuvistaan liittyvät myös Baltimoreen (Diner, 1982, Peltiheikit/Tin Men, 1987, Avalon, 1990 ja Liberty Heights - vapauden rajat/Liberty Heights, 1999). Vaikka Levinsonilla on salainen huumorimenneisyys Marty Feldmanin ja Mel Brooksin tuotantojen kirjoituspuuhissa, mielletään hänen työnsä silti ennemminkin draamaosastoon kuin pöljäilyyn. Levinson on ollut useamminkin ehdolla, mutta voittanut yhden parhaan ohjaajan Oscarinkin (Sademies/Rain Man, 1988).

Baltimore Sun –lehden toimittaja David Simon kirjoitti vuonna 1991 tosipohjaisen kirjan 'Homicide: A Year on the Killing Streets', jonka hän oli kirjoittanut niiden kokemustensa pohjalta, joita hän oli saanut vietettyään vuoden murhatutkintaryhmän kanssa. Simon tarjosi sitä kotikylän pojalle Levinsonille elokuvan pohjaksi. Levinson kiinnostui kirjasta, mutta näki siinä enemmän mahdollisuuksia tv-sarjaksi kuin yksittäiseksi elokuvaksi. Näin sekä henkilöiden että koko yhteisön tarinaa voitaisiin laventaa isompaan mittaan.

Levinson näki tarinassa myös bulkkipoliisisarjan vastaisia, kiinnostavia elementtejä, kuten poliisien välisiä näkökantaeroja, kyynisyyttä työhön ja jopa sitä, että rikollinen saattoi päästä pälkähästä. Tästä kaikesta syntyi Homicide – pelon kadut/Homicide: Life on the Street (1993-99).

Homicide kuvattiin 16-millisellä käsivarakameralla aidoilla Baltimoren kaduilla, mikä lisää sarjan uskottavuutta ja kunnioittaa alkuperäislähteen dokumentarisuutta. Yleensä seurataan useita tarinoita yhdessä episodissa. Tarinat ovat hyvin kirjoitettuja ja henkilöhahmot ovat poikkeuksellisen vahvoja persoonallisuuksia, joten on hieman ihme, että katsojien suosiota ei oikein herunut. Ei, vaikka ohjelmaa kiiteltiin ja palkittiinkin. Olihan Homicide-sarjalla toki kilpailijoitakin, jos kohta kääntäen ne toimivat vetureina, joiden imussa olisi laatusarjan ollut hyvä puskea eteenpäin.

Sarjaa tehtiin lopulta kuitenkin 7 kautta, mutta monet niistä olivat kovin lyhyitä, joten jaksoja ei kertynyt enempää kuin 122. Neljä tarinan hahmoa olivat mukana kaikilla kausilla: Yaphet Kotton Al Giardello, Clark Johnsonin Meldrick Lewis, Kyle Secorin Tim Bayliss sekä Richard Belzerin kiinnostava John Munch. Munch siirtyi luontevasti Homiciden lopettamisen jälkeen Kova laki –universumin sarjaan  Law & Order: Special Victims Unit.

Jos Homicide oli jo hyvä sarja, niin täyteen kultasuoneen alkuteoksen kirjoittaja David Simon iski ryhtyessään työstämään yhtä kaikkien aikojen huiminta sarjaa: Langalla/The Wire. Ja eiköhän vain, kun oikein tarkkaan katsoo, niin John Munchin näkee cameo-roolissa yhdessä viimeisen kauden baarikohtauksessa…

Homicide on yhäkin hyvin toimiva sarja. Sarja, joka on saanut sellaisenkin mainesanan kuin 'The Best Show You're Not Watching'.

Bolander: It's hard to meet single woman on this job. You meet plenty of widows, but the timing just don't seem right.

Kupla - Soap

Vuonna 1980 oli suomalaisella tv-yleisöllä varsin ohut kosketuspinta perinteiseen amerikkalaiseen saippuaoopperaan. Saippuasarjoilla on kotimaassaan pitkät ja vankat perinteet, jotka syntyivät jo radion valtakaudella. Kysehän on jatkuvajuonisten, milloinkaan päättymättömien koukeroisten jatkosarjojen genrestä. Saippuasarja-nimitys periytyy näiden ohjelmien kohderyhmästä ja ohjelmien täsmätähdätyistä sponsoreista. Näiden sarjojen paras kuuntelemis- ja katselemisaika oli päivällä, jolloin kotirouvat niitä seurasivat. Heille taas oli luontevaa ohessa markkinoida pesuaineita, joita iso osa sponssaajista oli. Siitä yhä elossa oleva saippuaooppera-nimitys.

Jos alkuperäisten sarjojen konsepti oli meille tuntematon, niin eräänlainen järjetön uhkayritys oli markkinoida meille näistä saippusarjoista tehtyä parodiaa. Se, että tämä nimenomainen parodia oli tehty niin taiten, oli kuitenkin tae sen osumisesta myös suomalaiseen makuhermoon. Osa parodiasta meni taatusti yli hiusrajan, mutta vängät hahmot, nokitteleva dialogi, taitavat näyttelijät ja loputtomat juonenkäänteet pitivät kyllä mielenkiinnon yllä.

Kupla/Soap (1977-81) parodioi siis rankalla kädellä saippuasarjojen uskomattomia häränpyllyjä nostaen ne vielä uusiin potensseihin. Framilla oli kaksi sisarusten perhettä: Taten perhe ja Campbellin perhe. Tatet ovat varakkaita. Perheen muodostaa äiti Jessica (Katherine Helmond), isä Chester (Robert Mandan), tyttäret Corinne (Diana Canova) ja Eunice (Jennifer Salt) sekä poika Billy (Jimmy Baio). Lisäksi talouteen kuuluvat Jessican isä The Major (Arthur Peterson Jr.) sekä hovimestari Benson (Robert Guillaume).

Campbellin perhe on työväenluokkainen. Siihen kuuluvat äiti Mary (Cathryn Damon), isä Burt (Richard Mulligan), Burtin pojat Chuck (Jay Johnson) (+ tämän puunukke Bob) sekä Peter (Robert Urich) ynnä Maryn pojat Danny (Ted Wass) ja Jodie (Billy Crystal).

Perheissä on monenlaista tyylilajiin kuuluvaa juonittelua ja vedätystä, uskottomuutta, rikollisuutta, kaapistaulostuloa, aviottomia lapsia ja murhakin. Ohjelmissa sivuttiin esimerkiksi homoseksuaalisuutta (tieteysti erityisesti Jodien hahmon kautta), rotukysymyksiä, impotenssia, insestiä, raiskauksia, mielisairautta, opettaja-opiskelija -suhdetta ja hieman new age -huuhaatakin.

Ohjelman äiti oli sen luoja, kirjoittaja ja tuottajat Susan Harris, jonka myöhemmin tunnistamme mm. Kuplan spin-off'ista nimeltään Benson (1979-86), Tyttökullat/The Golden Girls (1985-92) -sarjasta sekä Ricard Mulliganin tähdittämästä mukavasta Vihdoinkin yksin/Empty Nest (1988-95) -sitcomista (joka irrotettiin Tyttökullista)..

Vaikka Kuplaa myös vastustettiin raivokkaasti kotimaassaan, tehtiin sitä neljä kautta (85 jaksoa).

Ääni ohjelman alussa: This is the story of two sisters. Jessica Tate and Mary Campbell. These are the Tates, and these are the Campbells, and this is Soap.

Cannon

70-luvulla ruudussa oli jonkinlainen poliisi- ja etsiväsarjojen buumi; aika oli ajanut lännensarjojen ohi. Yksi aikakauden maamerkki oli Cannon (1971-76).

Sarja oli nimetty yksinkertaisen iskevästi päähenkilönsä, Frank Cannonin mukaan. Cannonia esitti muhkea mies, William Conrad, jonka olemme näillä Television aarteet -sivuilla tavanneet jo Takaa-ajettu -sarjan kertojan äänenä. Pitkän sivurooliuransa aikana hänet toki nähtiin kymmenissä tuotannoissa, mutta Cannon ja sitä myöhemmin seuranneet Nero Wolf (1981) ja ennen kaikkea Koira haudattuna/Jake And the Fatman (1987-92) -sarjat pitivät Conradia mukavasti tv-tapetilla.

Cannon-sarja kertoo entisestä poliisista, joka eroaa palveluksesta vaimonsa ja poikansa onnettoman kuoleman jälkeen ja ryhtyy yksityisetsiväksi. Cannonin tavaramerkeiksi muodostuvat varsin kalliit toimeksiannot kuin myös hyvä ruoka ja viini sekä autot. Vaikka Cannon on (etenkin tv-tähdeksi) aavistuksen pulskassa kunnossa, ei hän tyydy ratkomaan tapauksia kirjoituspöydän ääressä (kuten Nero Wolf), vaan turvautuu kyllä oikeaan etsivän jalkatyöhön ja käyttää tarvittaessa myös lyöntivoimaa. Cannon onnistui vakuuttamaan katsojat, mutta sarjaa myös kritisoitiin liiallisesta väkivallasta.

Cannonia tehtiin kohtuullisen pitkään, ja se sai mainetta myös alan ihmisten parissa, joten vierailijalista oli varsin komea, oman aikansa Hollywoodin Kuka kukin on. Esimerkiksi Nick Nolte, Tom Skerrit, Martin Sheen, David Janssen, Pernell Roberts, Roy Scheider, Harold Gould, Vera Miles, Leslie Nielsen, Charles Haid, Micky Dolenz ja Anne Baxter vierailivat sarjassa.

Cannonia tehtiin viisi kautta, yhteensä reilut 120 episodia. Meillä sarjaa katsottiin vuodesta 1973 lähtien. Suosittu William Conrad piipahti Suomessa näyttäytymässä vuonna 1976 ohikulkumatkallaan.

Cannon: My name's Frank Cannon, I'm a private investigator.

Uusi Sherlock - Sherlock

Sir Arthur Conan Doyle (1859-1930) oli äärimmäisen tuottelias kirjailija, jonka katalogissa on kymmeniä tekstejä. Doylen kirjailijanlaatu on epäilemättä varsin hyvä, koska yhä 2000-luvullakin tunnemme hänen tuotantoaan. Ainakin hänen kuuluisimman luomuksensa Sherlock Holmesin.

Doyle kasasi hahmon tiemmä sekä itsensä että vanhan lääketieteellisen tiedekunnan opettajansa piirteiden pohjalta. Kyse on äärimmäisen huomioherkästä ja kylmän loogiseen päättelyyn kykenevästä poikkeusyksilöstä. Eräänlaisesta yhden yliluonnollisen kyvyn omaavasta supersankarin esiasteesta. Kirjoissa Holmesin ajatusten sparraajana toimii hänen uskollinen apurinsa, sidekick Watson.

Basil Rathbone antoi kasvot klassiselle Holmes-tulkinnalle elokuvan puolella tekemillään tusinalla elokuvasovituksella 1930-40 -luvuilla. Jeremy Brett puolestaan paalutti kaksilippaisen tv-etsivän ikonisen hahmon omalla Holmes-suorituksellaan kymmenissä tv-tuotannoissa 1980-90 -luvuilla.

Perinteisen tulkinnan prototyyppejä kumpainenkin. Niihin ei ole lisäämistä. Jollei oteta lukuun reilua kahtasataa muuta tulkintaa. Holmesin hahmo kun on venynyt moniin mittoihin, joista vähäisin ei ole sen ilmiselvän parodinen ulottuvuus kaikkine kliseineen.

Yhä Sherlock Holmes vain kiinnostaa. House-sarja on selvästi (ja tunnustetusti) velkaa tälle Doylen luomukselle. Oma variaationsa on myös Paljastavien valheiden/Lie to Me (2009-11) Cal Lightman, joka pystyy tulkitsemaan ihmisen mikroilmeitä.

Tuoreita nimisovituksiakin on liikkeellä. Guy Ritchie on tehnyt parikin Sherlock Holmes -muunnelmaa viime vuosina Robert Downey Jr. Holmes-kroppana. Steven Moffat ja Mark Gatiss lähtivät vielä koko lailla eri urille omassa versiossaan, jossa he toivat päähahmot nykyaikaan. Moffat muistetaan muun muassa hauskasta Paritellen-sitcomista. Gatissin työlompsassa on puolestaan esimerkiksi jäsennyys Herrasmiesliigassa/The League of Gentlemen. Heitä molempia yhdistää kuitenkin Doctor Who -tieteissarja. Ja Uusi Sherlock/Sherlock (2010-).

Uusi Sherlock -sarjassa Benedict Cumberbatch näyttelee nimiosaa osaavasti ja hänen pauloihinsa joutuvaa tohtori Watsonia Martin Freeman (mm. Konttorista hyvin muistettava). Holmes on eksentrinen, sosiaalisesti kömpelö, monesta triviasta täysin tietämätön, mutta huipputarkkoja havaintoja ja päätelmiä tekevä supernuuskija, jota poliisi käyttää välillä (vastentahtoisestikin) apunaan. Watson on väistämättä hieman sivuhenkilö, mutta Freemanin luomukselle annetaan kylläkin nasevaa dialogia ja hiukan toimintaakin temmellyskentäksi. Freeman marinoitiin kotimaassaan parhaan sivuosan Bafta-palkinnolla.

Tarinoiden pohjalla on hiukan Doyleakin, mutta tällaisessa tulkinnassa mennään väistämättä myös uusillekin urille. Sisällön lisäksi myös sarjan visuaalisuuteen on satsattu erilaisilla tehosteilla, valaistuksella ja epäskarpilla kuvalla. Suurkaupungin syke ja tummuus on vangittu, vaikka mikään erityinen jännityssarja tämä ei olekaan, ja väkivaltakin on ennemminkin viitteellistä kuin todella esitettyä. Toki Holmesin arkkivihollinen Moriarty (Andrew Scott) on mukana kuten maailmankuulu osoite 221B Baker Street.

Sarja on juuri nyt kiinnostava ja viihdyttävä. Aika näyttää sen, miten se kestää aikaa, sanotaanko kymmenen-kaksikymmentä vuotta tästä eteenpäin?

Olympiaseikkailu - Twenty Twelve

Dokumentaarinen tyyli komediasarjoissa alkaa olla jo oma alagenrensä, joka ei mitenkään yllätä ja ilahduta itseisarvoisesti olemassaolollaan. Näitä on nähty reilun kymmenen vuoden aikana varsin säännöllisesti Atlantin molemmilla puolin.

Koska ulkoisessa keinokopassa ei ole paljonkaan uudistamisen mahdollisuutta, pitää ideoiden lähteä käsikirjoituksesta (niin aina!). Luovaan improvisaatioon ei ainakaan voi tukeutua loputtomiin.

Olympiaseikkailu/Twenty Twelve (2011-12) on aika edustava otos tässä lajissa. Se kuvaa järjestelyorganisaatiota, joka kompuroi vaikeuksista ongelmiin, ja se on vääränään epäpätevää porukkaa. Koska sarja keskittyy nimenomaan todellisten Lontoon 2012 -olympialaisten ympärille, on tietysti hiukan epätodennäköistä, että tästä tulisi erityinen kestosuosikki. Pikemminkin tässä on ajankohtainen kertakäyttöohjelma huolimatta sen ilmeisistä ansioista?

Sarjassa on varsin isokahvainen parodinen ote maalitauluunsa. Vaikka se onkin naulittu Lontoon kisoihin, on siinä sinänsä mukana paljon yleispätevää, eri organisaatioista tuttua kohellusta. Järjestelyorganisaatio painii ensimmäisellä tuotantokaudella aikataulujen, liikennejärjestelyiden, muinaismuistojen, lobbauksen, markkinoinnin, rekrytoinnin, ja informaation parissa. Sarjaa tehtiin 6 episodia.

Seuraavana vuonna sitä jatkettiin hyvistä arvioista johtuen ensin neljällä ja sitten vielä kolmella uudella episodilla. (Viimeinen jakso lähetettiin Britanniassa kolme päivää ennen todellisia avajaisia...)

Vaikka sarja on aika terävästi kirjoitettu, niin itse asiassa vain toimiston pomolle, Ian Fletcherille (huikean hyvin osaansa luoviva Hugh Bonneville, joka tietenkin tunnetaan hyvin Downtown Abbey -epookista, ellei sitten Paddington-leffasta), on kirjoitettu runsaasti materiaalia. Muut kestohahmot saavat tyypitellä yhden idean kanssa, minkä kykenevät. On brändivastaavaa, sopimusvastaavaa, infrastuktuurivastaavaa, kestävän kehityksenvastaavaa, maailmanperintövastaavaa jne. Ja on pomoonsa ihastunut sihteeri Sally Owen, jonka kohtalo jätetään auki sarjan viimeisessä repliikissä. Tätä sihteeriä näyttelee hienoin ilmein Olivia Colman, jota on nähty myös mm. Panta kaulassa -sarjassa sekä poliisina Broadchurch-murhamysteerissä.

Sarjassa on paljon oivalluksia, hämmentyneitä ilmeitä, auki jätettyjä repliikkejä ja hiukan alleviivaustakin. Itse jäin siihen kiinni, kun porukan pomo kärsi äänekkäistä ilmavaivoista hississä. Kaiken takana on Olympiaseikkailun kirjoittaja-ohjaaja John Morton, joka on ennenkin askarrellut mukamenttien parissa, tuttu esimerkiksi mainosta Työn sorjat/People Like Us (1999-2001) -sarjasta. Myös meillä esitetty Katen kontit/Kiss Me Kate (1998-2000) on hänen kirjoittamansa.

Musta ori - Fury

En ole juuri löytänyt sisäistä hevostyttöä itsestäni. Ellei sitten oteta huomioon kautta 1973-74, jolloin televisiossa esitettiin sarjaa Ratsutilan nuoret/Follyfoot (1971-73). Seurasin sarjaa puolisalaa, koska olin hieman ihastunut sen pääosanesittäjään, Doraan alias Gillian Blakeen. Tosin oli siinä vetävä tunnarikin, Steven Francisin The Lightning Tree...

Vaan. Vuonna 1961 alkoi Mainos-TV esittää koko perheen uutta ohjelmaa nimeltään Musta ori/Fury (1955-60). Sarja oli länkkärivetoinen (vaikkei lännen ajassa tapahtunutkaan), ja siksikin kiinnostava aikansa tv-tarjonnassa.

Taustatarinassa Vaarallisesta tehtävästä myöhemmin tuttu Peter Gravesin esittämä ranchin omistaja Jim Newton adoptoi orpopojan, Joey Clark Newtonin (Bobby Diamond), jota syytetään oikeudessa väärin perustein ikkunan rikkomisesta. Fury puolestaan on villihevoslauman johtaja, joka otetaan kiinni kolmen vuoden uurastuksen jälkeen ja kesytetään. Joey on ainoa henkilö, jonka Fury hyväksyy. Ohjelma alkaakin sillä, että aitauksessaan juokseva ori lähestyy kameraa, ja kertojan ääni sanoo: "FURY!..The story of a horse..and a boy who loves him." Fury kuvaa hevosen luonnetta (Fire and fury luonnehditaan sitä nokkamiehen toimesta ohjelmassa).

Perustarinassa vierailija joutuu pulaan, josta Fury hänet pelastaa. Yleensä vain Joey saa ratsastaa Furyllä, mutta mikäli vieras tulee tuoksinassa auttaneeksi Furya, saa tämäkin poikkeuksellisesti ratsastaa.

Hieman vastaavia eläinsarjojahan olemme siis nähneet (Skippy, Flipper, Lassie, Rin Tin Tin ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan!). Lämminhenkisiä sarjoja, joissa eläin toimii keskeisessä roolissa (katsojamagneettina), ja joissa on tehty selkeä ero oikean ja väärän välillä. Mustaa oria tehtiin viisi kautta (116 episodia).

Laulava salapoliisi - The Singing Detective

Pennejä taivaasta -sarja oli tuonut Dennis Potterin nimen myös suomalaisen, tavallisen tv-katsojan tietoisuuteen. Kun hänen uusi sarjansa Laulava salapoliisi/The Singing Detective (1986) alkoi meillä, tiesi katsoja nyt ennakkoon varautua erikoiseen ja merkittävään katsomiskokemukseen.

Eikä oikeastaan tarvinnut pettyä. Aikaisempaan verrattuna tarina oli yhä monikerroksisempi ja hämärämpikin. Mitä Potter tällä kaikella tahtoi sanoa, kun hän sotki aikatasoja, hahmoja ja juonenpätkiä alati? Oliko kyse hyvinkin syvällisistä oivalluksista vai lähestyttiinkö nyt jo kikkailun uutta astetta?

Viihdyttävä ja seurattava sarja joka tapauksessa oli. Tarinan liiankin ilmeinen kirjailijan oma kuva ja alter ego on loistavan Michael Gambonin esittämä Philip E. Marlowe, iho- ja nivelsairaudesta kärsivä ja sairaalasänkyyn sidottu kirjailija, joka tautinsa lisäksi kärsii uuden teoksen synnyttämisen tuskaa, häneen on iskenyt writer's block.

Marlowe painuu kipuhoureissaan omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa esiintyy kaimamies, etsivä Philip Marlow, joka dekkarinhommien ohella laulaa vanhoja iskusäveliä tanssisaleissa. Näiden kahden tarinan rinnalla nähdään myös takaumia kirjailijan lapsuudesta ja hänen äitinsä elämästä sota-ajan Lontoossa. Äidin itsemurha kiertyy mukaan tarinoihin, ja muutenkin näiden eri maailmojen hahmot kohtaavat hämmentävästi toisiaan muodostaen sarjassa neljännen todellisuuden.

Michael Gambon on tässä sarjassa mies paikallaan, ja hän jättää vahvan puumerkkinsä sekä tähän, että tuleviin tuotantoihinsa. Gambonin soinnukkaan äänen kuulee vielä kauan ruudun jo pimettyä. "Am I right or am I right?" Gambon näyttelee Laulavassa salapoliisissa kumpaakin Marlowia. Philip Marlow on, kuten tunnettua, alunperin Raymond Chandlerin luoma vanha dekkarihahmo.

Alkuperäinen vuoden 1986 Laulava salapoliisi oli kuusiosainen minisarja. Vuonna 2003 siitä tehtiin Amerikassa sovitus pitkäksi leffaksi, jonka pääosaan värvättiin Robert Downey, Jr ja Mel Gibson.

Philip E. Marlow: You just don't know writers. They'll use anything, anybody. They'll eat their own young.