Monroe

Sairaalasarjat ovat oivallisia ihmissuhdekarusellien temmellyskenttiä. Kehys venyy moneen: draamaan, komediaan. melodraamaan ja saippuaan. Tietysti myös esimerkiksi poliisisarjat ovat vuosien varrella toimineet moniaitten vastaavien ihmissuhdekuvioiden kehyksenä.

Sairaalasarjojen parissa ennenkin askarrellut Peter Bowker ryhtyi vuonna 2009 kehittelemään sairaalasarjaa, joka keskittyisi yhden hahmon ympärille. Täksi hahmoksi hän rakensi huippupätevän neurokirurgin, Gabriel Monroen. Monroeta näyttelee erittäin tunnistettavasti pohjois-irlantilainen James Nesbitt. Nesbittin ilmeet ja luotettavan hyväntuulinen olemus ovat tuttuja jo Rimakauhua ja rakkautta -menestyksestä. Vaan eipä haittaa, James Nesbitt on erinomainen Gabriel Monroe.

Syntyi siis sarja nimeltään Monroe (2011-12). Kuinka ollakaan, samana päivänä kun esikoispoika Nick (Perry Millward) muuttaa pois kotoa, ilmoittaa Monroen vaimo Anna (Susan Lynch) eroavansa miehestään. Syyksi paljastuu miehen vuosien takainen syrjähyppy, ja sitä puolestaan selitetään silloisella elämäntilanteella: pariskunnan tyttären kuolemalla. Draamaa kotirintamalla.

Vaikka Monroe onkin päähahmo, on hänen ympärillään St Matthew'sin sairaalassa monenlaista kulkijaa. Monroen vastapoolina saa ensimmäisellä kaudella toimia toinen huippukirurgi, sydänspesialisti Jenny Bremner, jota Sarah Parish tyypittääkin osuvin äänenpainoin. Bremner kuvataan aika yksitotiseksi puurtajaksi, jolla ei ole aikaa sosiaaliseen elämään tai huulenheittoon. Työ työnä.

Monroen paras kaveri on anestesialääkäri Lawrence Shepard (Tom Riley, tunnetaan myös nimiroolistaaan sarjassa Da Vinci's Demons), joka saa edustaa sarjojen luotettavaa hyvää tyyppiä ja rauhallista järjen ääntä. Outoa kyllä, Bremner ja Shepard ajautuvat keskinäiseen suhteeseen, joka on toisaalta täynnä epävarmuutta ja karikkoja. Kahden tuotantokauden välisessä saumassa kuluu ajallisesti puolitoista vuotta, ja tänä aikana rakoileva suhde onkin muuttunut kolmen hengen perheeksi. Perheonni ei tosin ole tälläkään pariskunnalla kestävää sorttia.

Toisella kaudella Monroen vastapeluriksi pedataan uusi hahmo: entinen yleiskirurgi ja nykyinen sairaalan pomo tohtori Alistair Gillespie (Neil Pearsonin mainiosti näyttelemänä). Kollegat epäilevät aseman nousseen päähän, mutta onhan tuollainen posti toki vastuullinen.

Kummallakin kirurgilla on oma hovinsa, tässä tapauksessa joko pääkoppaan tahi sydämeen erikoistuvia apulaislääkäreitä. Monroen häntänä kulkevat Sally Fortune (Manjinder Virk), Daniel Springer (Luke Allen-Gale) sekä Kitty Wilson (Michelle Asante). Bremnerin pyrstöön kuuluvat Sarah Witney (Christina Chong) ja Andrew Mullery (Andrew Gower). Mullery vaihtaa toisella kaudella Gillespien alaisuuteen ja Fortune jää kokonaan pois ykköskauden leikkauksen jälkeen.

Sarjan vakiohahmoihin kuuluu myös lääkintävahtimestari Lee Bradley (Thomas Morrison), jonka huoneessa miehet viettävät ykkäskaudella paljon aikaa. Bradley välittää myös vetoja sekä osallistuu Monroen pokeriporukkaan. Hänet tunnetaan myös omintakeisesta filosofoinnista.

Monroen kuvaestetiikka tuo mielikuvia toisesta brittisarjasta: Uusi Sherlock. Ehkä visuaaliset kikat kuten nopeutettu kuvaus, sumennetut kuvanosat jne. ovat tarkkaan harkittuja, mutta onpa sarjoilla yhteinen ohjaajakin: Paul McGuigan, joka on ohjannut neljäsosan Monroen episodeista.

Monroe käynnistyi tuottajan kannalta lupaavasti, mutta katsojaluvut lähtivät kuitenkin laskuun ja toisen kauden jälkeen laitettiin pillit pussiin 12 episodin jälkeen. Siinä ei enää henkilöhahmojen vaihtaminen tahi tunnarin säätäminen auttaneet. Sääli sillä sarja on erittäin viihdyttävä. Dominik Scheerrerin musiikki luo siihen hyvää lisätunnelmaa.

Sairaala näyttää paikka paikoin hieman epäkäytännölliseltä rakennuksena, eikä ihme: se lavastettiin entiseen leedsiläiseen tyttökouluun.