The Hour

 Asioiden nostalgisoiminen on omalla lailla problemaattista. Mitä sillä haetaan? Upeaa designiä, riisuttuja arvoja, ajanrattaan veivaamista pari piirua takapakkia, ironisointia? Olemme joka tapauksessa nähneet montakin puleerattua versiota lähimenneisyydestä teeveevastaanottimissamme. Milloin on käyty kartanoissa, milloin sotatantereilla, milloin mainostoimistossa ja milloin lennelty amerikkalaisen lentofirman siivin.

Nostalgisten näkymien kautta voidaan tehdä ruuminavausoperaatio nykyihmisen elämäntapaankin, voidaan viritellä allegorioita halki vuosikymmenten. Näitäkin on nähty kaikkien seitsemän vapaan taiteen parhaimmilla estradeilla.

Tai voidaan tehdä terävää ajankuvaa juuri kuvattavasta aikakaudesta. Brittiläinen The Hour (2011-12) loksahtaa ehkä parhaiten juuri tähän kategoriaan. Siinä kuljetaan BBC:n kulahtaneilla käytävillä, ja nähdään kömpelöä studiokuvausta. Lankapuhelimet ovat yhteydenpitoväline ja tupakkaa palaa. Yhteiskunta on luokkayhteiskunta ja kylmä sota hallitsee kansakuntaa.

Tämä kaikki on toki ulkoista kuorrutusta ja The Hour -sarjan estetiikkaa. Ydin on itse tarinassa ja sen esittäjissä. The Hour olisi voinut aivan hyvin olla "vain" kuvaus aikakauden uutistoiminnasta, siitä, miten kädet sidottiin korkeammalta taholta ja miten alkeellisin välinein mutta syvällä intomielellä ja laajalla toimittajansivistyksellä hommia paiskottiin seitsemän päivää viikossa. Tämä kaikki on hieno tarina jo itsessään, mutta The Hour on enemmänkin.

Se on murha-arvoitus ja vakoilutarina. Sarjan alkaessa tämä juonne tuntui jopa pieneltä pettymykseltä, mutta juttua on saatu sekä punottua että kehittyä auki kiinnostavalla tavalla. Käsikirjoituksen lisäksi suurin ansio on kiinnostavissa hahmoissa ja heidän esittäjissään. Ja heidän nokkamiehensä toimittaja Freddie Lyonia näyttelevä Ben Whishaw varastaa totaalisesti shown mennen tullen.

Whishaw jäi eittämättä mieleen jo Parfyymistä (2006), mutta populaarimpaa näkyvyyttä on tuonut tuoreempi Q:n rooli uusissa James Bond -leffoissa (Skyfall, 2012, ja uusikin on jo tuotantopöydällä). Toki hänellä on myös Shakespeare-uskottavuutta, onhan hänet laakeroitu Richard II:n roolista miespääosaBAFTAlla. Whishaw on äänenkäytön mestari, hän osaa painottaa, tauottaa ja antaa sanoille merkityksiä. Hänen huoleton esiintymisensä näyttää kevyeltä, ja se on ilmaisuvoimaista.

Freddie on kunnianhimoinen toimittaja, jolla on luonteva jos kohta hieman täsmentymätön suhde Bel Rowleyyn (Romola Garai), josta tehdään uuden The Hour -makasiiniohjelman tuottaja. Freddie ja Bel ovat todella läheisiä sielunkumppanuksia mutta eivät rakastavaisia.

The Hour -ohjelman juontajan pesti kiinnostaisi Freddietäkin, mutta hän päätyy kotimaan uutisten tiskin taakse, kun taas juontajan postin saa poliittisesti korrektimpi Hector Madden, jota Langalla-sarjan unohtumaton Jimmy McNulty Dominic West tyypittelee hieman vastenmieliseksi. Bel ja Hector ajatutuvat suhteeseen, joka ei kuitenkaan jää yksityiseksi, vaan se vedetään esille ohjelman tulevaisuutta pohdiskeltaessa.

Toimituksen naruja vetelee muiden muassa Clarence Fendley (Anton Lesser) ensimmäisellä kaudella. Hänen tehtävänsä on edustaa BBC:n virallista linjaa, mutta aivan vailla uutismiehen sydäntä hänkään ei ole. Agnus McCain (Julian Rhind-Tutt, muistettava riemastuttavasti aivan toisenlaisesta hulluudesta esimerkiksi sarjoissa Hipit ja Vikatikki) edustaa pääministerin sordinoivaa ääntä toimituksen liepeillä.

Toimituksen puolella ahkeroivat Lix Storm (Anna Chancellor) The Hour -ohjelman ulkomaantoimituksen nokkanaisena ja Isaac Wengrow (Joshua McGuire) ohjelmaan taustoja tonkivana ja kirjoittavana tekijänä.

Hectorin petetty vaimo Marnie Madden ei ole moksiskaan miehensä käytöksestä, tai ainakin hän yläluokan etiketin mukaan esittää niin. Marnien roolin esittäjä tuo sarjaan mukaan häivähdyksen elokuvan pitkää historiaa: Marnieta näyttelee taitavasti Oona Chaplin, jonka isovanhemmat ovat Oona O'Neill ja Charlie Chaplin. Sukurasitusta kerrakseen...

Freddie on innokas ja analyyttinen uutismies ynnä nokkeluuksien viskoja, mutta sarjan alussa hän saa myös ratkottavakseen arvoituksen ja murhan. Häntä lähestyy nuoruuden tuttu Ruth Elms (Vanessa Kirby), joka kuolee pian yhteydenoton jälkeen. Tätä mysteeriä Freddie selvittelee ensimmäisen kauden ajan. Juttuun on jotenkin sotkeutunut mystinen Thomas Kish (Burn Gorman), joka toimii toimituksessa kääntäjänä mutta paljastuu vakoojaksi.

Suezin kriisi vyöryy päälle, ja toimituksessa sormet syyhyävät, mutta sisäinen sensuuri ja korrektius ja lojaalisuus painavat myös. Ensimmäinen kausi huipentuu ratkaisevaan The Hour -ohjelman lähetykseen, jonka jälkimainingeissa Clarencen todellinen nahka paljastuu ja Freddiekin saa lähtöpassit.

Sarjasta tehtiin toinen kausi, jossa eletään vuotta 1957, ja mukaan otettiin uusia hahmoja ja uusia juonenkäänteitä. Itse asiassa tämä kakkoskausi on jopa hivenen väkevämmin kirjoitettu kuin avaussesonki. Toimituksen pomoksi tulee Randall Brown, jota Politiikan nappulasta tuttu Peter Capaldi tekee hienosti näytellen. Freddie palkataan takaisin toimitukseen ja Hectorin asema puolestaan on vaakalaudalla hänen sotkuisen yksityiselämänsä takia. Hectorin upea Marnie-vaimo saa työpaikan kilpailevan kanavan keittiöohjelman tähtenä, ja hän on muutenkin saanut miehestään tarpeeksi.

Kakkoskausi huipentuu päätösepisodiin, jossa kaikki avoinnaroikkuvat juonenpätkät kudotaan taas hienosti yhteen. Freddie ei pääse tekemään unelmiensa lähetystä, hän ja Bel saavat määriteltyä suhteensa, paha saa riittävältä osin palkkansa, hallituksen lieroileva PR-putsari McCain tekee U-käännöksen, Marnie ja Hector löytävät keskinäisen balanssin eikä paatuneimmankaan tv-töllöttäjän silmäkulma voi olla kostumatta, kun kertakaikkisen loistokkaasti näyttelevä Peter Capaldi näyttää oman henkilökohtaisen maailmansa romahtamisen Brownin etsintöjen päättyessä.

Hyvistä kritiikeistä ja lukuisista kotimaisista ja amerikkalaisista pystiehdokkuuksistaan huolimatta katsojakeskiarvo jäi tuotantoportaan katsantovinkkelistä syynättynä liian alhaiseksi ja tämän jälkeen sarja lopetettiin. Kahdella kaudella kasaan saatiin vain 12 (6 + 6) tunnin epsiodia.