Arrow

Omassa lapsuudessani television supersankari oli tavallinen ihminen, joka joutui poikkeusolosuhteisiin ja jolla oli ylivertaisia taitoja. Hän oli kuitenkin "tavallinen ihminen". Malliesimerkki on esimerkiksi Robin Hood -sarja, jota seurasimme 1960-luvulla mustavalkovastaanottimistamme.

Ensimmäinen varsinainen supersankarisarja olikin sitten vuosikymmenen puolivälin jälkeen, kun ruutuun pelmahti Batman-Lepakkomies. Sarja imaisi juniorikatsojan välittömästi maailmaansa ja niin täysillä, että jutun kieli poskessa -viritys jäi tyystin huomaamatta. Samaan aikaan lanseerattiin Suomessa myös Batmiksen nimikkolehti vuonna 1966, ja näin sukupolvemme johdatettiin amerikkalaispohjaiseen supersankarimaailmaan. Televisiossa sarjoja ei nähty, mutta vuonna 1961 oli ilmestymisensä alkanut Teräsmiehen poika -lehti (alkuperäinen julkaisu on nimeltään Superboy ja tämä suomennos on varsinainen emämoka, koska lehti kertoo nuoresta Clark Kentistä) sekä Teräsmies-lehti vuonna 1965 ja nämä vahvistivat sitoutumista ylisankarien maailmaan. 1967 ilmestymisensä aloitti Ihmesarja-lehti, joka esitteli meille vuorokuukausina sekä Ihmeneloset että Hämmästyttävän Hämähäkin, ja vähitellen koko supersankarigenre avautui meille pohjaperukkalaisille.

Ihmeukkojen joukossa on pyyteettömämpiä tyyppejä ja sitten näitä omien demoniensa kanssa painiskelevia sisäisesti vammautuneita kavereita. Näitä trikoohemmoja on nähty eri medioissa runsastuvaan tahtiin. Tällä vuosituhannella Batmis, Teris ja Hämppis ovat olleet suorastaan ryöstöviljeltyjä isolla kankaalla, kun saagat on perattu aina vain alusta uudelleen.

Television puolella on ollut kuitenkin hieman hiljaisempaa ja vähäisempää vetovoimaa.

Morton Weisingerin luoman ja George Pappin alunperin kynäilemän Green Arrow -sarjakuvan  juuret ovat kaukana 1940-luvulla, ja sittemmin sarjaa ovat tehneet monet miehet ja sankaria on uusittu erilaisten vaatimusten miellyttämiseksi.

Sarjan alkuperäisessä kehittelyssä näkyy kohtalainen Batman-efekti. Päähenkilö on ökyrikas, hänellä on Speedy-niminen apuri ja Green Arrow huristelee Arrow-Carilla ja hänellä on tukikohtanaan Arrow-Cave. Toki vielä selvempi esikuva hahmolle on Robin Hood.

Arrow (2012) -sarjassa tämä näkemys on vahvasti mukana. Päähenkilö Oliver Queen (Stephen Amell) on hemmoteltu miljonääripentu, joka viettää haaksirikon jälkeen viisi vuotta eristyksissa saarella. Tätä saarijaksoa avataan sarjan mittaan auki.

Oliver palaa muuttuneena miehenä ja alkaa toteuttaa samassa haaksirikossa kuolleelta Robert-isältään (Jamey Sheridan) saamaansa missiota: Starling Cityn kaupungin ahneudellaan ja itsekkyydellään tuhonneiden isokenkäisten tuhoamista. Isä laski itsensä tähän joukkoon myös.

Oliver pukeutuu vihreään asuun, on väkivahva ja käyttää aseenaan jousta ja nuolia, joiden käytön hän on opettellut saarella. Hän iskee enimmäkseen vääryydellä ja viekkaudella rikastuneiden mahtimiesten kimppuun jakaen eräänlaista sosiaalisen omantunnon omankäden oikeutta. Sarjan ensimmäisellä kaudella tämä tarkoittaa ällistyttävästi tappavan tarkkoja, kuolettavia nuolia. Harvoin supersankarit turvautuvat aktiiviseen, tuhoavaan väkivaltaan. Nuolet jysähtelevät napsahtaen maaliinsa.

Silti Oliver on tavallinen ihminen. Häntä ei ole puraissut radioaktiivinen kirppu eikä hänen niveliinsä ole asennettu kuuden miljoonan dollarin varaosia. Jonkinlainen kotikutoinen oikeudentunto ja koodi hallitsee hänen toimiaan.

Stephen Amell istuu yllättävän hyvin rooliinsa. Hän on bodattu, uskottava kostaja. Vaikka replikointi tapahtuukin varsin jäykin leuoin, saa Amell rooliinsa tarvittavaa ytyä. Lähipiiristä löytyvät isäpuoli Walter Steele (Colin Salmon) sekä henkivartijasta uskotuksi apuriksi siirtyvä John Diggle (David Ramsey) ovat ilmeikkäitä ja hyvä-äänisiä näyttelijöitä kumpainenkin.

Oliverin lähipiiriin kuuluu myös entinen, petetty tyttöystävä Laurel Lance (Katie Cassidy), joka ensimmäisellä kaudella toimii vähäosaisten asianajajana. Oliverin paras ystävä Tommy Merlyn (Colin Donnell) tuntee vetoa Laurelia kohtaan ja hänen isänsä lopettaa Tommyn rahaston jättäen tämän oman onnensa nojaan. Tunteiden triangelidraamassa Tommy uhraa itsensä ykköskauden lopussa.

Oliverin Moira-äidistä (Susanna Thompson) paljastetaan pimeitä kytköksiä salaiseen järjestöön ja Oliverin Thea-sisko (Willa Holland) rämpii koviksen ja surusilmän välimaastossa. Hänen oikea biologinen isänsä paljastuu kakkoskaudella.

Piiri pieni pyörii sikälikin, että Laurelin isä Quentin Lance (Paul Blackthorne) toimii Starling Cityssä poliisin etsivänä, joka jahtaa vihreää nuttua sekä isänä, jonka toisen tyttären kuolema johtui siitä, että tämän kanssa Oliver petti Laurelia samaisella haaksirikkoutuneella huvijahdilla.

Walterin toimistokompleksista löytyy vielä pätevä tietokonenörtti Felicity Smoak (Emily Bett Richards), josta tulee Oliverin uskottu ja lopulta rakastettu, ja ehtipä kaksikko kolmoskauden päätteeksi asettua siviilielämän pariin nukkumalähiöönkin.

Sarja on trimmattu hyvännäköiseksi ja sujuvaksi. Se ei näytä halvalta. Älyä sarja ei juuri rasita, mutta viihdettä se kyllä on ainakin sellaiselle, joka on joskus itsekin liehunut viitassa. Neljän kauden jälkeen 92 episodia.

Oliver Queen: My name is Oliver Queen. For five years I was stranded on an island with only one goal - survive. Now I will fulfill my father's dying wish - to use the list of names he left me and bring down those who are poisoning my city. To do this, I must become someone else. I must become something else.