Amerikan uhattuna oleminen sekä Amerikan ylivoimaisuuden luonteva korostaminen ovat käyttövoimina useinkin sekä elokuvan että pienemmän ruudun puolella. Jollei kyse olisi viihdepullasta, voisi tästä seikasta ottaa herneen nenäänsä tai äänestää pelkän periaatteen takia lompsallaan.
Mutta kun kyse lopulta on kuitenkin siitä viihdepullasta, niin nämä reunaehdot voi ottaa vain paketin mukana tulevana pakollisena elementtinä, jolla ei mieltään juurikaan vaivaa, ja jättäytyä sensijaan rennosti kuvavirran vietäväksi.
Isänmaan puolesta/Homeland (2011-) on juuri tällainen sarja. Jos nationalismi Amerikan malliin rassaa ylipäätään, se on sietämätöntä katsottavaa, ja jos sillä ei ole merkitystä, on sarja hyvinkin viihdyttävä pienin annoksin.
Sarja alkuperä on tällä kertaa israelilaistuotanto Sodan vangit/Hatufim (2009-12), jota Ylen Teema on hyvinkin sopivasti esittänyt nyt samaan aikaan. Amerikkalaisadaptaatiota ovat olleet tekemässä Gideon Raff, Howard Gordon ja Alex Gansa. Viimeksimainitut ovat puuhailleet aikaisemmin saman genren parissa mm. 24 ja Salaiset kansiot -sarjoissa.
Isänmaan puolesta -sarja alkaa tilanteesta, jossa jo kuolleeksi luultu amerikkalaissotilas Nicholas Brody (Damian Lewis) vapautetaan terroristien käsistä vuosikausien vankeuden jälkeen. Kenttätyöstä kotimaahansa palannut ja traumatisoitunut CIA-agentti Carrie Mathison (Claire Danes) on saanut aiemmin varoituksen, että amerikkalainen sotavanki on käännytetty Al-Qaidan puolelle. Carrie alkaa tarkkailla Brodya omatoimisesti. Tästä alkuasetelmasta tarina alkaa annostella lisää pikku hiljaa avautuen.
Sarja on saanut sekä yleisöä että tunnustusta siinä määrin, että tuotantokausia on lisätty vähän kerrassaan. Neljännen kauden jälkeen on koossa 48 episodia, ja viides on tuloillaan.
Sarja on saanut mm. parhaan draamasarjan Emmy-pystin ja sen molemmat pääosanesittäjät on palkittu samalla palkinnolla. Myös Kultaisia Maapalloja on pyörinyt tekijöiden kopriin pienemmistä tunnustuksista puhumattakaan.
Sarjan voima on olletenkin sen hitaasti kuoriutuva tarina. Palapeliä kootaan pala kerrallaan, kun katsojalle kerrotaan lisäinfoa syötti kerrallaan flash back'eissä. Aivan vähäinen ansio katsottavuuteen ei ole myöskään Damian Lewisillä. Hänen luomansa hahmo on ovela ja mahtavasti näytelty. Kuopalla olevat kasvot ja niiden silmät eivät paljasta kerrassaan mitään, ja miehen replikointi on klassista kamaa. Hän on niin vilpitön ja niin sulkeutunut samalla kertaa. Piruko siitä miehestä ottaa selvää.
Hieman yllättäin sarjassa on annettu tilaa myös rauhoittumiselle ja katsojan omalle pohdinnalle, jossa vain mykkäkuvat ja musiikki ovat luomassa tunnelmaa.
Claire Danes on tästä sarjasta kyllä palkittu, mutta en itse ole kovinkaan viehtynyt roolihahmosta. En noille hartioille antaisi edes Amerikan tulevaisuutta. Sensijaan Carrien työtoveri Saul Berenson, on vakuuttava tyyppi. Mandy Patinkin tekee sen täydellisesti. Hän käyttää ääntään mestarillisesti nyanssoiden, ja hänen koko olemuksensa uhkuu vakaata päätäväisyyttä, periksiantamattomuutta, kokemusta ja turvaa.
Sivuosissa on muutamia muitakin hienoja hahmoja. Carrien pomon, David Estesin epäkiitollisen kliseehahmon tekee David Harewood vallan komeasti. Itse nautin aina myös Chicagon ratsupoliisi -sarjasta tutun David Marcianon vaivattomasti tekemän Virgilin piipahduksista. Ensimmäisen kauden jälkeen hänet vakinaistettiinkin sarjaan toiselle sesongille.
Kahden kauden jälkeen lähtökohta-asetelma oli koko lailla puristettu kuiviin; Brodyn hahmo ei ollut enää niin kovin salaperäinen ja oleellisemmaksi muuttui hänen suhteensa Carrieen. Miten lie käsikirjoitusosastolla asiaa pähkäilty, mutta lopputuloksena Brody poistettiin sarjasta väkivaltaisesti kolmoskaudella, ja sarjan vetovoimaa kasattiin neloskaudella yhä lisää Carrien hahmon epävakaille olkapäille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti