Tietoa on aina arvostettu. Tietäjillä, filosofeilla ja poppamiehillä on ollut oma asemansa eri kulttuurien hierarkioissa, ja sama traditio on jatkunut sitten viisaitten miehien kunnioittavassa kuulemisessa myöhemminkin. Ja mikäpä ettei televisiokin olisi ottanut tästä omaa siivuaan.
Kotimaisessa ohjelmavirrassa radion 'Viisasten kerhoa' (1945-95) ovat jatkaneet kansakunnan yhteisessä muistissa tiukasti olevat Arpa on heitetty (1964) tai Naapurivisa (1966-1970). Näistä ohjelmista kansan tietoisuuteen singahti useampikin tietäjäukko, heistä jykevimpänä keulakuvana tietenkin Esko 'Kyllä' Kivikoski. Nämä ohjelmat profiloituivat nimenomaan siihen, että tietäjät oli kanonisoitu, he eivät olleet tavallisia taaveja vaan ylivertaisia tietoaparaatteja.
Tavallisille taaveille -tai ehkä sittenkin hieman epätavallisille- oli olemassa jo varhain myös oma formaattinsa: legendaarinen Tupla tai kuitti (1958-88). Myöhemmin kanava-ajan lisäännyttyä sikisi näitä Kolmosvisoja (1987-92) ja Megavisoja (1991) jos jonkinlaisia. Niiden yhteisenä nimittäjänä olivat kisaavat rivimiehet ja -naiset, eivät pelkät julkkikset tai muut tietoniekat.
Amerikan ihmemaassa syntyi 1800-luvun loppupuolella ja aivan 1900-luvun alussa viiden veljeksen kopla. Veljeksillä oli kyllä porvarillisetkin nimet, mutta maailma tuntee heidät paremmin taiteilijanimillä Zeppo, Gummo, Groucho, Harpo ja Chico eli Marxin veljekset. Pojat aloittelivat vaudevillenäyttämöillä aluksi muusikkoina ja laulajina ja sitten myöhemmin koomikkoina. Heidät bongattiin varhaisista musiikaaleistaan tuolloin nuoreen äänielokuvaan, ja loppu onkin sitten taas elokuvahistoriaa. Ei aina ihan kuranttia, mutta kylläkin kiinnostavaa ja useinkin hulvatonta ja tunnusmerkkisesti anarkistista komediaa. Elokuvasivistys on hieman vajaa, jos siinä on Marxien mentävä aukko.
Elokuvauran hiipuessa ydinkolmikosta Harpo ja Chico siirtyivät yökerhoviihteeseen ja Groucho kokeili uraa radiossa. Se ei mennyt kuitenkaan kovin kaksisesti, kunnes hän aloitti vuonna 1947 pyynnöstä radiovisailun You Bet Your Life. Tämä ohjelmatyyppi sopi sekä radioon että televisioon, joten molempia ryhdyttiin tekemään rinnakkain vuodesta 1950 vuoteen 1961.
Formaatti olikin aika pelkistetty. Groucho istuu jakkarallaan loputonta sikariaan tuprutellen ja juttelee mukavia. Kilpailijat (usein pariskuntakin) seisovat vieressä puolittain statisteina. Lisäksi Groucholla on avustajana ja ohjelman kuuluttajana George Fenneman, jota Groucho halveeraa sanallisesti, mutta mies vain hymyilee hämillisesti. Rooli vai ei? Useimmiten kilpailijat olivat taviksia, eivät mitään superälykköjä ja ensyklopedianikkareita. Toisinaan mukana oli joku aikakauden tunnettu henkilökin.
Itse asiassa itse visailu on ohjelmassa pelkkä sivujuonne, ja pääosassa on Groucho itse sanailuineen ja hieman itsetietoisine ilmeineen. Groucho tekee kaikki tunnusomaiset miimiset maneerinsa katseenkohottamisineen, kulmakarvoineen päivineen. Groucho haastattelee kilpailijoita pitkään ja hän improvisoi paljon lunttilappujensa ulkopuolelta. Televisioversio poikkesikin radioiduista siinä, että Groucho halusi sen kuvattavan filmille, jotta epämielenkiintoiset pätkät voitaisiin leikata ohjelmasta pois, ja sen tempo ja sanailun laatu pysyisi korkeana. Toki samalla mokat ja rimanalitukset voitaisiin poistaa. (Erään sitkeän huhun mukaan leikatuissa pätkissä olisi muun muassa Grouchon dialogia erään naisen kanssa, jolla on toistakymmentä lasta. Grouchon kysyessä syytä noin suureen lapsikatraaseen nainen toteaa rakastavansa miestään. Tähän Groucho: "I love my cigar, but I take it out of my mouth once in a while!" Kumpikin osapuoli on jälkikäteen kiistänyt tuon keskustelun...)
Tietopuolisten kysymysten lisäksi katsojille annettiin jännättävksi "salainen sana". Se oli tavallinen englanninkielinen sana, joka kerrottiin yleisölle etukäteen. Groucho kuvaili sanaa myös kilpailjoille, ja jos he mainitsivat sen ohjelman aikana, laskettiin katosta Grouchon tunnusomaisilla viiksillä ja laseilla varustettu leluankka tuomaan bonusrahaa. (Kerran ankan asemasta laskeutui Harpo-veli toimittamaan samaa asiaa.)
Vuosikertojen lisääntyessä kasvoivat myös ohjelman rahapanokset ja formaattia muutettiin muutamaan otteeseen muutenkin, mutta kyllä sen tunnusmerkki aina oli isäntä itse. Jos on mieltynyt grouchomaiseen sanailuun ja liioiteltuun huumoriin, on tämä mainio paketti. Aikakautensa ilmiö ilman muuta, koskapa episodeja (radioidut mukaan lukien) kertyi huikeat 528 kappaletta kuudentoista vuoden aikana (telkkarissa 84 jaksoa). Viisikymmentä luvulla ohjelma keikkui top kympissä seitsemän vuoden ajan.
80-luvun alussa ohjelma yritettiin herättää henkiin alkuperäisistä Riemukupla-leffoista tutun Buddy Hackettin voimin, mutta se floppasi varsin pian. Saman vuosikymmenen lopulla siitä tehtiin taas uusi pilotti Richard Dawsonin vetämänä, mutta sarjaa ei tämän perusteella ryhdytty tekemään. Kolmas uusioyritys käynnistyi 90-luvun alkupuolella, kun Bill Cosby tarttui puikkoihin, mutta eihän siitäkään mitään ikimuistoista tullut.
Fenneman (ohjelman alussa): And now... here he is... The one, the only:
Yleisö: Groucho!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti