Television draamaosaston sisällä on sairaalasarja-genrellä pitkät perinteet. Suomessakin katsottiin jo 60-luvulla kahtakin suosiosta kilpailevaa sarjaa: Ben Casey ja Tohtori Kildare. Näiden jälkeen on jatkoa seurannut tasaisesti, mutta erityisen laadukkaat huiput ovat ehkä sittenkin puuttuneet.
Teho-osasto (ER) muutti asiantilan kertaheitolla alkaessaan. Sen visuaalinen ilme, henkilögalleria ja käsikirjoitukset nappasivat katsojat oitis mukaan kyytiin. Myös sellaiset jotka eivät perinteisesti välttämättä sairaalasarjoista juuri perustaneet. Teho-osaston loi monessa muussakin liemessä mukana ollut kirjailija Michael Crichton (mm. Jurassic Park). Sarjan suosiota osoitti sen pitkäikäisyys: 15 tuotantokautta ja 331 episodia (1994-2009). Pitkäikäisyys ei ole aina laadun tae, mutta Tehis voitti jokaisena vuotenaan ainakin yhden Emmy-palkinnon muiden pystien lisäksi. Palkinnotkaan eivät tietysti läheskään aina kerro totuutta.
Sarjan keskeiset roolit on miehitetty (ja naisitettu!) aina hyvin, vaikka vaihtuvuutta vuosien varrella esiintyi. On tietysti täysin makuasia aina, mistä kukin pitää. Itse seurasin sopivassa elämänvaiheessa intensiivisimmin sarja alkupäätä ja se on siksi jäänyt komeimpana mieleen. Myös tuolloinen casting tuntuu oikeimmalta.
Alkuvuosina keskeisinä henkilöinä olivat mm. Anthony Edwardsin ylilääkäri Mark Green, sarjasta lopulliseen tähteyteen kypsynyt George Clooney lastenlääkäri Doug Rossina, myöhemminkin televisiossa onnistunut Julianna Margulies hoitaja Carol Hathawayna, kulmikas Eriq La Salle lääkäri Peter Bentonina, Abraham Benrubi vastaanottovirkalija Jerry Markovicina sekä pisimpään (11 tuotantokautta) mukana keikkunut Noah Wyle opiskelijasta lääkäriksi kypsyneenä John Carterina. Amerikkalaiseen tapaan sekä isommat että pienemmät roolit oli ylipäänsä tehty huolella.
Sarja veti myös näyttelijöitä puoleensa Batmanin tyyliin; piipahdusrooleja tekivät mm. Ewan McGregor, Dakota Fanning, Lucy Liu, James Woods tai Kirsten Dunst lukuisan pienemmän tähden ohella. Sarjaa ohjasi moni rautainen tv-ammattilainen (kuten Christopher Chulack, Jonathan Kaplan, Lesli Linka Glatter, John Wells tai Hill Street Bluesin Charles Haid), muutama sarjan oma näyttelijä (kuten Laura Innes tai Anthony Edwards) mutta myös esimerkiksi Quentin Tarantino yhden episodin vuonna 1995.
Sarjassa on aika kiivasrytminen syke. Tapauksia tulee välillä liukuhihnalla; potilaita kärrätään, intuboidaan, annetaan sähköä, seurataan monitoreja ja heitellään lääketieteellistä termistöä. Jokaisessa jaksossa on monta langanpäätä, joita kaikkia seurataan hetki ja hypätään taas seuraavaan. Aiheita kierrätetään sopivanmittaisessa syklissä jakson aikana. Koska henkilökunnalla on myös privaattielämä, on tarinoissa isompiakin, jatkuvajuonisia kaaria. Roolien perusluonne säilytetään, mutta hahmojen annetaan kehittyä. Tähtinäyttelijöiden ideasta kaavaan tehtiin poikkeamana yksi jaksoista ('Ambush') suorana lähetyksenä vuonna 1997 (itse asiassa jakso vedettiin läpi kahdesti Yhdysvaltojen aikaeron vuoksi!). Suurin vika Teho-osastossa tuntuisi olevan ainoastaan itse nimi. Sarja kun ei tapahdu lainkaan teho-osastolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti