Flight of the Conchords

Mieleen ei tule kovinkaan montaa lähtemätöntä vaikutusta tehnyttä australialaista televisiosarjaa. Vielä vähemmän hitiksi, ainakaan täällä, on noussut yksikään uusi-seelantilainen ohjelma. Maiden välillä vallitsee jonkinlainen isoveli-pikkuveli -asetelma, ja muun muassa tästä Flight of the Conchords -sarja repii huumoriaan. Vertailukohtana samantapainen asetelma löytyisi ehkä meitä lähempääkin?

Kyse ei ole itse asiassa uusi-seelantilaisesta sarjasta tarkkaan ottaen. Sarjan pääosassa ovat Uudesta-Seelannista kotoisin olevan muusikot Bret McKenzie ja Jemaine Clement, mutta sarja tapahtuu New Yorkissa ja sen on tuottanut (jälleen kerran) amerikkalainen HBO. Tässä tarkastelun kohteena on tv-sarja, mutta itse asiassa kyse on oikeasta bändistä, joka aloitti uransa vähintäin puolivakavissaan jo vuonna 1998 ja siirtyi sitten 'väärinymmärrettynä' huumorimusiikin-osastolle. "New Zealand's 4th most popular folk parody duo".

Kaverukset esiintyivät satunnaisesti myös televisiossa ja vuonna 2004 he tekivät BBC:lle nimeään kantaneen radiosarjan. Vuonna 2007 tehtiin sitten tämän televisiosarjan ensimmäinen kausi (12 jaksoa) ja vuonna 2009 käynnistyi toinen kausi (10 jaksoa). Puheiden mukaan sarja olisi sitten päättynyt siihen. Tosin elokuvasta on myös huhuttu.

Perussapluuna sarjassa on simppeli: kaksi perusmuusikkoa yrittävät lyödä itsensä läpi bändinä New Yorkissa. Apunaan heillä on säntillinen Murray, Uuden-Seelannin konsulaatissa virkailijana työskentelevä miekkonen, jolla ei ole minkään valtakunnan avuja manageroimiseen. Hän esittää äärimmäisen taitavasti Rhys Darby. Muita vakiohahmoja ovat Arj Barkerin Dave ja bändin kiihkein sekä ainoa fani Mel (Kristen Schaal).

Surkeista muusikoista on luotu omat kliseiset mielikuvat moneen kertaan ja elokuvan puolella Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984) tyhjensi kokolailla pankin. Silti Flight of the Conchords tekee hommansa nasevasti. Näistä tyypeistä pitää ja heidän huumorinsa osuu. Se ei ole juurikaan sählähuumoria, vaan hiljaista ironiaa ja katsojan oivaltamisen riemua, kun hän keksii, mikä on kunkin jujun juoni. Dialogi on enemmänkin lakonista kuin verbaalista ilotulitusta, ja huumori lepääkin muualla, hoksaamisessa. Tekijät ovat selvästi tarkkailleet maailman menoa ja asioiden rakenteita, ja he tekevät osuvan hykerryttäviä täsmähuomioita.

Jokaisen episodin odotettu huippu on alati kameleonttimaisesti muuttuvat ja yllättävät biisit sekä niiden kuvitus. Musiikillisesti tyylit vaihtelevat, sanoitukset ovat nokkelia, mutta kappaleiden visuaalinen kuvitus tekee niistä helmiä. Lähes loputon on tekijöiden mielikuvitus. Hieno parodia vai pastissi on esimerkiksi David Bowielle omistettu biisi ensimmäiseltä kaudelta. Kyseinen kappale oli ollut kaverien ohjelmistossa jo ennen sarjaa, mutta sai siinä täyden kuvituksensa. Muutenkin tuossa jaksossa hulluteltiin kunnioittavasti Bowien lukuisten alter egojen kustannuksella näiden käydessä antamassa musikaalisia neuvoja.

Mikäli tv-sarja jää tähän, tulee taas osoitetuksi oikeaksi ajatus, että huipulla kannattaa lopettaa; silloin kun vielä halutaan jatkoa!

B-b-b-b-b-Bowie's in space