Ohjelmat kirjoitettiin kaksijakoisiksi: mukana oli komediallinen tarina sekä musiikkivideomaisesti kuvattuja yhtyeen biisejä tarinan sisällä. Niitä voisi kutsua jopa varhaisiksi musiikkivideoiksi Richard Lesterin viitoittamalla tiellä. Itse tarinat eivät olleet kovinkaan kummoisia, ja voi kai sanoa, että niissä varioitiin samaa ideaa monen monta kertaa. Dave ihastuu tyttöön, jolla on jokin ratkottava ongelma tai pojat sekaantuvat erehdyksessä kiipelivyyhteen.
Sarjan takana olivat sittemmin hienon ohjaajanuran tehnyt Bob Rafelson sekä Bert Schneider. Rafelson oli hahmotellut idea-aihiota jo joitakin vuosia aiemmin, mutta vasta Beatles-elokuvan 'A Hard Day's Night' jälkeen myös tuotantoyhtiö näytti idealle vihreää valoa.
Nelikon jäsenistä kaikilla oli enemmän tahi vähemmän muusikkotaustaa, mutta hieman vastoin heidän omia intressejään päätettiin instrumenteista, että kitaraan tottunut Micky istutettiin rumpusetin taakse, basson hyvin perehtynyt Mike päätyi kitaristiksi ja sekä kitaroita että koskettimia osaavasta Peteristä tehtiin basisti. Davy olisi pärjännyt rumpujen kanssa, mutta tuottajat pitivät häntä näkyvyyden kannalta liian lyhyenä sille tontille, joten hänestä tehtiin bändin solisti ja marakassien sekä tamburiinin helisyttäjä. Itse asiassa Mickyn ääni on yhtä tunnusomainen jollei peräti dominoivampikin Monkeesen tunnetuimmissa biiseissä kuin Davynkin.
Britanniassa vieraillessaan kuuluisat nelikot kohtasivat, kun Beatlesit kutsuivat Monkeesit yhteisiin bileisiin Lontoon Speakeasy-klubille. Beatlesit olivat tuohon aikaan levyttämässä Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levyä ja Monkeesit piipahtivat myös studiolla seuraamassa sessiota. Mike nähdään filmiklipeissä, jotka on kuvattu 'A Day in the Life' -finaalibiisin sinfoniaorkesterisessioissa.
Monkees-ohjelman rakenne oli aina jokseenkin sama. Ensin nähdään intro, joka pohjustaa tulevia tapahtumia. Sitten tulee alkutekstiosuus, jossa nähdään nopeita klippejä monista jo kuvatuista episodeista ja kuullaan taustalla Tommy Boycen ja Bobby Hartin erinomaisen tarttuva tunnari '(Theme From) The Monkees'. Sitten tarinaa viedään eteenpäin karkean näyttelemisen ja lyhyiden tokaisuiden myötä. Välissä nähdään pari kolme bändin musiikilla höystettyä hassutteluosuutta (usein erilaisia takaa-ajoja, pakenemisia ja taisteluita). Ja lopulta kaikki ratkeaa, ja päästään lopputeksteihin, joita kuvittavat poikien still-kuvat. Joskus ohjelma-aika jää hieman lyhyeksi, ja täytekuvituksena pojat turisevat niitä näitä ohjaajantuoleillaan istuen.
Vaikka itse tarinat eivät kovin kummoisia olleetkaan, niin silti ohjelma oli omanlaisensa. Se oli Suomessa värikäs malibulainen henkäys marraskuun pimeään. Kuvitus oli hyvin kekseliästä; välillä käytettiin otoksia muista elokuvista, välillä harrastettiin anakronismia, välillä metaelokuvaa... Kommentit, heitot ja irtiotot olivat välillä tarinasta täysin irrallisia, mutta ne seurasivat toinen toisiaan tasaisesti. Kyse oli selkeästi nuorison huolettomasta elämäntavasta (sellaisena kuin aikuiset sen näkivät?). Monkees-sarja oli omalla laillaan anarkistinen, se oli osa amerikkalaista sitcom-perinnettä, mutta sijoittui omaan genreensä. Ei John Lennon pelkkää hyvää kotikasvatustaan todennut sarjasta: ""I think you're the greatest comic talents since the Marx Brothers. I've never missed one of your programs." Micky muuten tekee Groucho Marx -imitaation heti ensimmäisen kauden alussa...
Koska pulinat ja epäilyt poikien soittotaidottomuudesta vain jatkuivat ja jatkuivat, päätettiin ensimmäinen tuotantokausi episodiin numero 32, 'Monkees on Tour' (ensiesitys 24.4.1967) . Luvassa olikin mojova yllätys, sillä koko episodi oli kuvattu dokumentaariseen tyyliin käsivaralta. Jakso alkoi studiossa Davyn kiitoksilla katsojille, mutta muut monkeet tulevat häiritsemään ja pelleilemään häntä irtoparroissaan. Perinteisten alkutekstien jälkeen bändiä seurataan lentokentällä innokkaiden ihailijoiden piirittämänä, nähdään hotellielämää ja lopulta päästään itse konserttiareenallekin. Pojat esittävät siihen mennessä tehtyjä hittejään (kuten 'Last Train to Clarksville', 'Mary, Mary', 'I Wanna Be Free, '(I'm Not Your) Steppin' Stone sekä 'I'm a Believer'). Yhteistä beetlejen kanssa on se, että musiikista ei oikein saa selvää yleisön tolkuttoman kirkumisen ja innostuneen huutamisen takaa. Eräässä biisissä Micky ja Dave tekevät lennossa vaihdon rumpusetin takana. Konsertti on ilmeinen menestys.
Kakkoskaudella alkutekstien kuvitusta uusittiin uusilla klipeillä, Mike kasvatti järjettömät pulisongit ja sai napit pipoonsa ja Micky pörrötti hiuksensa, mutta muuten meno oli aika entisenkaltaista: biisejä taustalle, takaa-ajoja, nopeutettua kuvaa, hullutteluja, lakonisia lausahduksia, vaatteiden vaihtoa, kommentointia kameralle', kameratrikkejä, non-sensea, klippejä muista fiktioista ja dokkareista, vanhojen ideoiden ja biisien kierrätystä, puhekuplia, Mickyn imitaatioita jne. Ykköskaudella lopputekstien taustalla kuultiin Monkees-teema uusintana, mutta kakkoskaudella biisiksi vaihtui 'For Pete's Sake'. Lopputekstien kuvitus pysyi samana molemmilla kausilla (jouluerikoista, 'The Christmas Show (ensiesitys 25.12.1967), lukuunottamatta; siinä kamera kuvaa yhtä pitkää otosta poikien asunnossa, ja he pyytävät kameran eteen koko teknisen henkilökunnan).
Bändin jäsenet saivat siis alkaa paitsi itse soittaa, niin myös tehdä omia biisejään. Bändi halusi vähitellen myös muuttaa televisio-ohjelman formaattia valmiiksinauretusta sitcom'ista enemmän varieteen suuntaan, ohjelmaan jossa olisi musikaalisia vieraita ja livesketsejä. Naururaidasta luovuttiin, mutta muuhun ei tuotantoyhtiö kuitenkaan suostunut, ja ohjelma lopetettiin toisen tuotantokauden jälkeen.
Mielenkiintoista on kuitenkin se, että kaksi bändin pojista, Peter ('Monkees Mind Their Manor', 1968) ja Micky ('Mijacogeo', 1968), ohjasivat kumpikin yhden epsiodin sarjaan. Peterille se jäi ainoaksi kosketukseksi ohjaamisen taitoon, mutta Micky loi myöhemmin pienimuotoisen uran myös ohjaajana Britanniassa.
Heti sarjan jälkeen Rafelson ohjasi vielä Monkees-elokuvan 'Head', joka osoittautui flopiksi, kuten floppasi myös elokuvan soundtrack-älppäri. Muutenkin elettiin The Monkeesin suuruuden päivien lopun aikoja. Sarja lakkautettiin, levymyynti laski entisistä lukuisista ykköspaalutuksista ja yhteishenki rakoili. Lopulta bändin jäsenten tiet erosivat, kun ensin lähti Peter Tork ja sitten jonkin ajan päästä myös Mike Nesmith.
Vuosien varrella bändiä on kasattu uudelleen erilaisina versioina ja tehty keikkakiertueita, yleensä ilman Michael Nesmithiä. 1990-luvulla bändi esiintyi yhdessä myös alkuperäisenä nelikkona ja julkaisi vuonna 1996 yhteisen levyn 'Justus' (= Just Us eli vihdoin nelikko kirjoitti, lauloi ja soitti kaiken vain keskenään). Vuonna 2012 nämä erilaiset comebackit saivat loppunsa. Surullista 1960-luvun nuorelle oli kuulla laulaja Davy Jonesin kuolemasta.
Ohjelma oli omista heikkouksistaankin huolimatta hieno ajankuva, nuorisopelleilyn ytimessä, metavitsien suurkuluttaja, edelläkävijä musiikkivideoissa ja todellinen herkkupala länsimaista populaarikulttuuria.
Kaksi kautta, 58 episodia. Lisäksi tehtiin yksi 60-luvun lopun hippihenkinen musiikkisekoiluspesiaali, '33 1/3 Revolutions Per Monkee' (ensiesitys 14.4.1969), jossa oli kovantason vierailijoita kuten Jerry Lee Lewis, Fats Domino sekä Little Richard. Monkeet eivät itse olleet järin tyytyväisiä tämän pisteohjelman käsikirjoitukseen. Se jäi myös Peterin viimeiseksi esiintymiseksi nelikossa hänen ostettua tämän jälkeen itsensä sopimuksesta irti. Myöhemmin Peter on toki esiintynyt bändin riveissä.
Peter: "First we get lost and run out of gas, and then Mike and Davy disappear, and then somebody starts shooting off with a machine gun, and now this guy is searching the town."
Micky: "That’s for the benefit of any of you who’ve tuned in late. Now, back to our story!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti