Väiski Vemmelsäären seikkailuja - The Bugs Bunny Show

60-luvun nuorella oli mukavat oltavat, sillä tv-ruudusta tuli säännöllisesti piirrettyjä isoilta tuotantoyhtiöiltä; niin Disneyltä, Hanna-Barberalta kuin Warneriltakin. Lisäksi oli monenlaisia muita yksittäisiä hahmoja omissa ohjelmissaan kuten Felix-kissa, Kippari-Kalle ja kumppanit tahi Mr. Magoo. Lastenohjelmatarjontaa oli toki muutenkin, oli Niksulan TV:tä, Petteri Pyörittäjää ja Tenatuokiota ja paljon muuta.

Warner Bros'in ei tarvinnut tässä seurassa todellakaan hävetä, sillä sillä oli varastoissaan sammioittain huippuluokan animaatioita, joita se oli tuottanut sekä "Looney Tunes" että "Merrie Melodies" -sarjoissaan jo vuosikymmeniä. Kun tiedetään, että näiden ohjaajina toimi muiden muassa Chuck Jones, Fritz Frelang sekä Robert McKimson, tiedetään myös millaisista huipputuotteista on kyse.

Juuri näitä samoja piirrettyjä käytettiin Väiski Vemmelsäären seikkailuja/The Bugs Bunny Show -ohjelmassa (1960-62). Ohjelmassa oli kolme aiempaa animaatiota, jotka sidottiin pienillä tuoreilla animaatiojuonnoilla yhteen. Näitä kehystarinoita oli tekemässä edellämainittu ohjaajakolmikko Jones-Frelang-McKimson. Ohjelman isäntänä toimi Väiski Vemmelsääri. Animaatioissa oli mistä valita, sillä olivathan niiden tähtiä esimerkiksi Repe Sorsa, Putte Possu, Elmeri, Viiksi-Vallu, Tasmanian tuholainen, Tipi, Sylvesteri, Maantiekiitäjä, Kelju K. Kojootti, Speedy Gonzales jne. Useiden hahmojen äänen takaa löytyy alansa suuruus Mel Blanc.

Ohjelman aloittavat Väiski ja Repe vanhaan vaudeville-tyyliin liikkumalla ja laulamalla tarttuvan "This Is It" -teemalaulun, joka on Mark Davidin ja Jerry Livingstonin käsialaa. Laulun loppupuolella esiin marssii ryhdikäs joukko yhtiön sankareita ennen viimeisiä säkeitä.

Animaatiolyhäreiden markkinat olivat supistuneet elokuvateattereiden puolella, mutta tämän sarjan myötä Warner Bros. pystyi pitämään animaatiostudiotaan vielä auki sidosjaksojen tekemisen merkeissä. Tilanne tosin muuttui aikaa myöten ja lopputuloksena animaatiostudio sulki ovensa, joskin uusiin ohjelmiin vastaavia jaksoja tehtiin uusissa studioissa.

Sekä alkuperäiset lyhärit että sidosjaksot oli tehty värillisinä, mutta kiinnostavaa kyllä ensimmäisellä kierroksella sarja esitettiin Amerikassa mustavalkoisena. Meillähän muuta vaihtoehtoa ei ollut 60-luvun alkupuolella, jolloin sarja pyöri ruuduissamme. The Bugs Bunny Show on kokenut useita uusia tulemisia ja variaatioita vuosien ja vuosikymmenten mittaan ja mikäs siinä, ovathan useat lyhäreistä varsin tasokkaita ja viihdyttäviä. Alkuperäinen puolituntinen jakso (22 min) on venytetty laajimmillaan yli tunnin mittaiseksi.

Oscarvoittaja (Frelangin ohjaama "Knighty Knight Bugs" 1959) Väiski Vemmelsäärellä on muutama tunnusomainen lause. Niistä tunnetuin on varmaan "Eh, what's up Doc?". Väiskin tavaramerkki on myös neljännen seinän rikkominen eli suoraan katsojille puhuminen.

Käytännössä kaikilla "Looney Tunes" ja "Merry Melodies" -leffojen tähdillä oli oma nimikkolehtensä Amerikassa, mutta meillä Suomessa niiden tarinat valikoitiin yhteen yhteiseen lehteen samaan tapaan kuin Hanna & Barberan hahmojen tarinat Retu ja kumppanit -lehteen. Warnerin pooppoon lehti ei kuitenkaan saanut nimekseen Väiski Vemmelsääri vaan Nakke Nakuttaja. Itse asiassa, mikäli jänö olisi valittu keulakuvaksi, olisi lehden nimi kaikitenkin ollut Pelle Pupu. sillä sillä nimellä Väiski näissä lehdissä aluksi tunnettiin. Nakke Nakuttaja -lehtiä ilmestyi vuosina 1955-65 reilut kaksi ja puolisataa kappaletta. Tämän jälkeen lehti vaihtoi kustantajaa ja muutti samalla nimensä ytimekkäästi Nakeksi ja jatkoi ilmestymistä aina vuoteen 1992. Vaikka sarjikset olivat sinänsä mukavia, eivät ne oikein päässeet elokuvien tasolle hurjuudessaan tahi anarkistisuudessaan. Myöskään kilpailijaansa Aku Ankka -lehteä ne eivät missään vaiheessa uhanneet.

"Overture, curtain, lights

This is it, the night of nights

No more rehearsing and nursing a part

We know every part by heart

Overture, curtain, lights

This is it, you'll hit the heights

And oh what heights we'll hit

On with the show this is it

Tonight what heights we'll hit

On with the show this is it"

Mister Ed

Komedian saralla on varmasti yritetty jo kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Mitähän seuraavaksi? Puhuva hevonen? No, ei - sillä se on käytetty jo vuosikymmeniä sitten, kun Mister Ed (1961-66) pälkähti lastenkirjailija Walter R. Brooksin päähän 30-luvun lopulla ja siirtyi sitten pariakymmentä vuotta myöhemmin tv-formaattiin. Brooks itse ei koskaan nähnyt valmista tuotetta, koska hän ehti kuolla juuri, kun tuotantoa valmisteltiin.

Tarinan ja kommellusten pohjana on puhuva hevonen Mister Ed (Bamboo Harvester), joka ei kuitenkaan puhu muille kuin omistajalleen arkkitehti Wilbur Postille (Alan Young), koska tämä on ainoa henkilö, joka on sen arvoinen. Wilburille itselleenkin asia paljastuu yllättäen ja komediallisesti. Paitsi että osaa puhua englantia, on Ed ihmistetty ajattelutavaltaan ja osin toiminnaltaankin.

Tai, saattaa Ed puhua puhelimessa jonkun muun kanssa ja aiheuttaa siten väärinkäsityksiä ja tukalia tilanteita Wilburille. Wilburin vaimo Carol (Connie Hines) on hieman mustasukkainen Edille, jonka kanssa hänen miehensä viettää Carolin mielestä liikaa aikaa. Ja tottahan se onkin: sarja keskittyy luonnollisesti enemmän Ediin ja tämän kanssa kommunikoivaan Wilburiin kuin muihin henkilöhahmoihin, joiden tehtäväksi jää lähinnä täyttää kuva-alaa ja tuoda tarpeellista kehystä pääparille. Toistuvasti syntyy tilanteita, joissa muut henkilöt ihmettelevät, kenelle Wilbur oikein puhuu, eikä hän voi asiaa tietenkään todentaa. Ed myös nolaa mielellään Wilburia.

Mister Ed oli aikakautensa sitcomien tapaan varsin kiltti ja harmiton sarja sekä huumoriltaan että toteutukseltaan. Perinteinen myös sikäli, että siinä kuullaan klassinen taustanaururaita. Oli tosin hilkulla, ettei Mister Ediä olisikaan tehty, vaan sen sijaan Francis the Talking Mule -elokuvien pohjalta tv-sarja. Pohjaidea kun oli varsin samnalainen: muuli, joka puhui käytännössä vain yhdelle ihmiselle Peter Stirlingille, elokuvasarjassa Donald O'Connorin näyttelemälle sotilaalle. Elokuvien ohjaaja Arthur Lubin ei ollut varma Francisin tv-oikeuksien saamisesta, ja kun hän kuuli Brooksin kirjoista, hän hankki niihin oikeudet.

Sarjaa tehtiin kuusi tuotantokautta (1961-66) ja kasaan saatiin komeat 143 mustavalkoista episodia (+ pilotti). Ei lainkaan hullummin yhden idean tilannekomedialta. B-elokuvien cowboy Allan Lane teki Edin puheäänet, mutta ei saanut nimeään ohjelman teksteihin. Hevosen huulien liikuttelun tekniikasta on annettu monenlaista tietoa, jopa tarkoituksellisesti, mutta varsinaisesti asiaa ei haluttu selittää julkisesti sarjaa kuvattaessa. Liikkeellä oli kylläkin huhu siitä, että hevosen ikeniin levitettiin maapähkinävoita, jotta se liikuttaisi huuliaan. Tämä huhu kiistettiin myöhemmin.

Toisessa versiossa Edin kouluttaja Les Hiltonin sanotaan käyttäneen samaa nylonlankatekniikkaa kuin oli käyttänyt Francis-leffoissakin. Tai sitten Hilton koulutti sen tottelemaan kosketustaan. No, niin tahi näin, Edin sanotaan toiseen kauteen mennessä oppineen itse liikuttamaan huuliaan aina, kun Wilbur lopetti puhumisen.

Tarttuvan teemalaulun tekivät Jay Livingston ja Ray Evans. Outoa mainetta kappale sai parikymmentä vuotta sarjan lopettamisen jälkeen, kun ohiolainen saarnaaja sanoi sen sisältävän viestejä paholaiselta. Mikäli biisi soitetaan takaperin.

Zsa Zsa Gabor sai oikein nimikkoepisodinkin, mutta oli sarjassa muutamia muitakin kiinnostavia vierailijoita, kuten Mae West, Neil Hamilton, Sharon Tate ja Clint Eastwood. Meillä Mister Ed -sarjaa alettiin seurata keskiviikkoisin tammikuun lopusta 1962 lähtien.

Mr. Ed: "A horse is a horse, of course, of course..."

Magilla Gorilla - The Magilla Gorilla Show

Kun vauhtiin oli päästy, niin Suomenkin television alkuiltaan tuutattiin lisää Hanna & Barbera -tuotantoa. Mainos-TV ilmoitti ottavansa 4.1.1965 ohjelmistoonsa uuden piirrossarjan nimeltään Magilla Gorilla/The Magilla Gorilla Show (1963-67).

Taas on kyse lyhyiden animaatioiden combosta, jossa paketin vakiohahmot saavat kukin andywarholmaisen tuokionsa julkisuudessa. Nimihahmo Magilla Gorilla on lemmikkieläinkaupan myyntiartikkeli, jota oikein kukaan ei halua ostaa. Ja jos joku sattuisikin ostamaan, niin Magilla tulee aina maitojunalla takaisin kauppaan. Kaupan omistaa herra Piipari, joka on välillä aika epätoivoinen tilanteesta. Hän olisi kyllä valmis luopumaan Magillasta ja alentamaan tämän hintaa. Magilla osaa puhua englantia, ja hänen äänensä sarjassa teki Allan Melvin. Herra Piiparin äänen loihti Howard Morris (1963-65) ja Don Messick (1965-67).

Kolmantena sinänsä harvakseltaan mutta eräänlaisena vakiohahmona esiintyy  pikkutyttö nimeltä Ogee ("Voi jee"), joka pitää Magillasta. Ogeen äänen tekee Jean Vnader Pyl.

Toisena segmenttinä ohjelmassa esiintyvät Katti ja Hiiri/Punkin' Puss & Mushmouse, jotka edustavat erikoista kissan ja hiiren välistä viha-rakkaus -yhteiseloa. Parivaljakko asuu yhdessä, mutta Katti pyrkii säännöllisesti pääsemään Hiirestä eroon. Melvin teki Katin äänen ja Morris Hiiren.

Kolmannessa osiossa pääosassa ovat Rikke Jänis ja Rimppakinttu/Ricochet Rabbit & Droop-a-Long. Tämä sijoittuu villiin länteen Hoop 'n' Hollerin kaupunkiin, jossa Rikke Jänis toimii sheriffinä ja Rimppakinttu hänen hitaanpuoleisena apulaissheriffinään. Rikke itse on varsin nopealiikkeinen ja hän käyttää usein eräänlaisia jekkuluoteja. Don Messick teki Riken äänet ja Mel Blanc Rimppakintun.

Vuonna 1965 startannut Retu ja Kumppanit -lehti hyötyi tv-tarjonnasta, koska sen monet hahmot olivat jo tv:stä tuttuja. Magilla Gorilla oli usein kansikuvapoikanakin ja lehdessä seikkailvat myös Katti ja Hiiri, tosin nimellä Katti ja Hiiru.

We got a gorilla for sale. Magilla Gorilla for sale.
Won't you buy him? Take him home and try him?
Gorilla for sale. He's real, he's ideal and he's awfully cute.
An ever living doll in a monkey suit.
Gorilla, Magilla Gorilla for sale.

Robin Hoodin seikkailuja - The Adventures of Robin Hood

Robin Hoodin tarina on kuin luotu tehtäväksi joskus eläviin kuviin. Ei mutta, sehän on tehtykin! Ja aika moneen kertaan ja myös moneen tarpeeseen kunkin aikakauden makua, tyyliä ja kontekstia seuraten.

Yksi varhaisimmista Robbari-sovityksista televisioon on meidänkin varhaisissa tv-ruuduissamme nähty brittiläinen Robin Hoodin seikkailuja/The Adventures of Robin Hood (1955-60). Robin Hoodin seikkailuja on varsin perinteinen, reima ja rehti aikakautensa seikkailusarja, jossa Robin todellakin ryöstää rikkaita ja auttaa köyhiä ja alistettuja. Aikakauden koodistoon ei mikään muu olisi sopinutkaan, eikä valitussa tyylilajissa ole sinänsä mitään valittamista. Monet syvälliset ja tapettiinsa sidotut versiot kääntyvät nopeasti vanhentuneiksi ja tylsiksi nekin.

Lähdemateriaalina sarjassa käytettiin alkuperäistarinan klassisia kohtauksia, mutta toki näin pitkään sarjaan pitää kirjoittaa aivan omiaankin. Eletään Richard Leijonamielen hallituskautta 1100-luvulla, jossa aatelismies Locksleyn Robin (Richard Greene) joutuu aikomattaan henkipatoksi, ja hän saa metsässä yhyttämänsä joukkion johtajalta uuden nimen Robin Hood. Joukon alkuperäisen johtajan menehdyttyä, tulee Robinista Sherwoodin metsien iloisten veikkojen johtaja.

Henkipattojen päävastus sarjassa on tunnetusti Nottinghamin sheriffi (Alan Wheatly), joka alituiseen yrittää vangita Robinin hintaan mihin hyvänsä. Siinä erityisemmin onnistumatta. Vastapoolina on aatelinen Marian-neito (Bernadette O'Farrell kausilla 1. ja 2. ja Patricia Driscoll kausilla 3. ja 4.), joka yrittää aina varoittaa Robinia sheriffin aikeista.

Kaikki tunnetut hahmot ovat mukana Robinin joukossa: ykkössoturi ja oikea käsi Pikku-John (Archie Duncan, jonka korvasi Rufus Cruikshank kymmenessä episodissa Duncanin loukkaannuttua kuvausten aikana), jyhkeä Tuck-munkki (Alexander Gauge) ja Puna-Will (Ronald Howard kaudella 1 ja Paul Eddington kaudella 4).

Huomattava osa materiaalista kuvattiin Walton Studios'issa, mutta sarja sisältää myös samalla suunnalla kuvattuja ulkokohtauksia. Ensimmäisen ja toisen kauden ohjelmat avaa aina trubaduuri, joka eräällä lailla summaa tulevat tapahtumat parilla riimillä. Melodiana käytettiin englantilaista kansanlaulua Early One Morning, johon istutettiin joka viikko uudet sanat. Lopputekstien alla kuultavan teemalaulun teki Carl Sigman.

Episodit ovat tiiviitä, alle puolentunnin mustavalkoisia paketteja. Paljon dialogia, rehtiyttä, kiperiä tilanteita, turnajaisia ja miekkojen kalistelua. Eipä nuori poika parempaa viihdettä osaisi vaatia! Viisi kautta, 144 episodia.

Robin Hood, Robin Hood, Riding through the glen
Robin Hood, Robin Hood, With his band of men
Feared by the bad, Loved by the good
Robin Hood, Robin Hood, Robin Hood

He called the greatest archers to a tavern on the green
They vowed to help the people of the king
They handled all the trouble on the English country scene
And still found plenty of time to sing

Salama-Santeri - The Quick Draw McGraw Show

William Hanna ja Joseph Barbera olivat animaatio-ohjaajia, jotka hallitsivat Amerikan television lauantaiaamujen animaatiotarjontaa 50-luvun lopulta lähtien. Heidän ensimmäinen ohjelmansa oli vuonna 1957 startannut The Ruff And Reddy Show (1957-60).  Kumppanusten toinen sarja Hakki-koira/TheHuckleberry Hound Show (1958-61) oli jo jonkinlainen menestys.

Kolmantena sarjana Hanna & Barbera tuotti ruutuun potpurin nimeltä Salama-Santeri/The Quick Draw McGraw Show (1959-62). Nimihenkilön seikkailujen lisäksi ohjelmassa oli omat segmenttinsä Pikku Haukulle ja Isä Hauvalle/Augie Doggie and Doggie Daddy sekä etsiväduo Nuuskulle ja Lörpölle/Snooper and Blabber.

Salama-Santerissa keskitytään vanhaan villiin länteen, jossa kaupungin sheriffinä toimii valkoinen hevonen nimeltä Salama-Santeri. Hän on sonnustautunut punaiseen lännenhattuun ja siniseen huiviin, sheriffintähteen sekä asevyöhön. Yhdessä pienen meksikolaisen apulaisensa, sombreropäisen aasi Baba Looeyn kanssa hän yrittää suojella kaupunkiaan lainsuojattomilta. Useimmiten Baba joutuu toimimaan sekä kaksikon aivoina että käsinä.

Salama-Santeri itse on kyllä hyväntahtoinen, mutta jossakin määrin hidasälyinen polle, joka onnistuu kömpelyyttään ampumaan omaan jalkaansa tai räjäyttämään itsensä dynamiittipötköllä. Salama-Santeri saattaa myös pitää halussaan naamaan ammutuksi tulemisen piiriennätystä, ellei se sitten ole yhä Repe Sorsan hallussa? Kaikki television Salama-Santeri –jaksot kirjoitti Michael Maltese.

Tv-sarjassa Salama-Santeri muuntautuu välillä naamiokasvoiseksi El Kapong –nimiseksi alter egokseen, joka on eräänlainen Zorro-muunnelma mustine hattuineen ja viittoineen. "Of all the heroes in legend and song, there's none as brave as El Kabong”. El Kabong yllättää vastustajansa aina roikkuen köydestä, huutaen "OLAYYYYEEEE!" ja iskien sitten vihulaista kitaralla päähän "KABOOOOOONG!" -huudon höystämänä . Selvittämättömäksi mysteeriksi jää, mihin köyden toinen pää on milloinkin kiinnitetty.

Koska Salama-Santeri -tv-sarjaa tehtiin 1950 ja 60-lukujen taitteessa, on sen esikuva ja viitekehys nimenomaan amerikkalaisessa, perinteisessä lännenelokuvassa. Tarinoiden aihiot otettiin populaarikulttuurissa ylimalkaan hyvinkin relevantista ja suositusta western-genrestä, joka oli tuohon aikaan hyvinkin luonteva kehysvalinta myös lasten animaatiosarjalle.

Vaikka Salama-Santeri on hevonen, se kävelee kuitenkin luontevasti kahdella jalalla kuten Babakin. Käsinä Salama-Santerilla on kaviot (ja peukalot!), mutta nimensä mukaisesti se käsittelee niillä erityisen liukkaasti asetta. Santeri itse on piirretty varsin karikatyyrisesti, mutta toisaalta sarjassa on myös realistisemmin piirrettyjä hevosia. Esimerkiksi alkuteksteissä Salama-Santeri kiitää ohjastaen hevosten vetämiä postivaunuja.

Sekä Salama-Santerin että Baban äänet teki Daws Butler. Butler oli paljon käytetty lahjakkuus alallaan. Hänen katalogiinsa kuuluivat kymmenet hahmot, muiden muassa  Ville Vilunen, Pikku-Haukku, Elmo Jetson, Hakki-koira, Lätky-leijona, Niksu-kissa, Vallu-gaattori, Tahvo Soranen ja Jogi-karhu.

Seitsemässä Salama-Santeri –lyhärissä esiintyy myös Snuffles-niminen koira, joka vaatii itselleen koirankeksejä. Kyseisissä kekseissä onkin epäilyttävää potkua, sillä ne saavat Snufflesin halaamaan itseään, kohoamaan ilmaan ja leijumaan sieltä hiljalleen takaisin maan pinnalle. Tämän käsittelyn jälkeen Snuffles on täydessä iskussa auttamaan Salama-Santeria roistojen kiinniotossa. Daws Butler teki myös Snufflesin äänen.

Nuusku ja Lörppö ovat animaatioperinteitä ajatellen varsin epätodennäköinen salapoliisikaksikko, koska Nuusku on kissa ja Lörppö on hiiri. Perinteisesti hauskuus ja jännitys otetaan irti kissojen ja hiirien vastakkainasettelusta, mutta tässä tapauksessa sellaista kitkaa ei ole. Nuusku on tosin periaatteessa toimiston pomo, joka käskyttää Lörppöä toimeksiannoissa. Daws Butler teki molempien äänet.

Pikku Haukku ja Isä Hauva muodostavat kotoisen perheduon. Isä Hauva näyttäisi olevan yksinhuoltaja hieman vilkkaalle ja innokkaalle Pikku Haukulle. Pikku Haukku suhtautuu isäukkoonsa kiintymyksellä ja kutsuu tätä toistuvasti "Dear old Dad" -hellimänimellä. Niin sanotun neljännen seinän rikkominen eli puhuminen suoraan kameralle kuuluu Hanna & Barbera -animaatioiden välineistöön, ja sitä myös Isä Hauva harrastaa toistuvasti, kun hän huokuu ylpeyttä pojastaan ja sanoo katsojille: "Dat's my boy who said dat!" "Augie, my son, my son" on Isä Hauvan huokaus silloin, kun Pikku Haukulla kaikki ei olekaan mennyt ihan nappiin. Koirat on luonnosteltu varsin tyylitellyiksi, mutta niiden lähtökohtana on mäyräkoira. Daws Butler teki Pikku Haukun äänen, ja Doug Young imitoi Jimmy Duranten ääntä Isä Haukussa.

Quick Draw McGraw –lehti ilmestyi Dell Comicsin/Gold Keyn kustantamana 1960-luvun alussa. Tv-sarjan tapaan tarinoissa seikkailivat Salama-Santeri ja Baba, Pikku Haukku ja Isä Hauva sekä Nuusku ja Lörppö. Retu ja kumppanit –lehti syntyi Suomeen vuonna 1965, kun pari vuotta ilmestyneet Jetsonit ja Kiviset ja Soraset –lehdet yhdistyivät kesken sesongin uudeksi Retu ja kumppanit –lehdeksi. Tässä uudessa julkaisussa käytettiin Quick Draw McGraw -lehden materiaalia. Television ja sarjakuvien välillä oli siis selkeä yhteys myös Suomessa. Hyvänä viikkona (esimerkiksi helmikuussa 1963) Suomen TV:n ainoalla kanavalla tuli Salama-Santeri, Topi-Katti sekä Kiviset ja Soraset. (Kuten myös Disneyland, Pikkuväen Pätkis sekä Vemmelsääri ja kumppanit).

Salama-Santeria tuotettiin televisioon kolme kautta, 45 episodia. Sarja oli vuonna 1960 jopa parhaan lastenohjelman Emmy-ehdokkaana, mutta pystin nappasi tuolloin saman yhtiön Hakki-koira.

Ystävämme Higgins - Our Man Higgins

Kesällä 1951 kuultiin Amerikan radioissa lyhytikäistä It's Higgins, Sir (1951) -kuunnelmasarjaa. Sarjassa seurattiin komediallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen kulttuurin yhteensovittamisen vaikeutta. Sarjan käsikirjoittajan ja ohjaajan Paul Harrisonin harmiksi sen tekeminen lopetettiin muutaman kuukauden jälkeen.

Harrison pääsi kuitenkin palaamaan ideaansa uudelleen, kun ABC-kanava käynnisti uuden Ystävämme Higgins/Our Man Higgins (1962-63) -sarjan kymmenen vuotta myöhemmin.

Sarjan perusideassa tuikiamerikkalainen MacRobertsin ydinperhe (isä, äiti ja kolme lasta) saa talouteensa Skotlannista yllätysperinnön, johon osoittautuu kuuluvan myös hovimestari nimeltään Higgins (Stanley Holloway). Sarja sitten seurailee puolen tunnin annoksina tätä molemminpuolista oudoksuntaa: Higgins yrittä totutella Amerikan kotkotuksiin ja tapoihin ja perhe puolestaan Higginsiin sekä tämän Atlantin takaa tuomaan muodollisempaan kulttuuriin. Kyse on siis sitcom'ista ja sen aivan ydinmehusta.

Aikakauden tapaan vitsit ovat kilttejä ja korrektejakin huolimatta tästä kevyestä tapakoodistoerosta. Myös taustanauru alleviivaa käsikirjoituksen kohokohtia.

Meillä Suomessa sarjaa nähtiin aika tuoreeltaan keväällä 1963, kun Suomen TV esitti sitä yhden jakson kerran kuussa sunnuntaisin parhaaseen katseluaikaan klo 19.

Hyvästä lähtökohdastaan ja tunnelmastaan huolimatta Ystävämme Higgins taisi jäädä vastaavien perhe-sitcomien jalkoihin, koska sitä tehtiin vain yksi tuotantokausi. 34 episodia kuitenkin.

Nimiosan hovimestari Higginsiä näytellyt Stanley Holloway pääsi tyystin erilaiseen rooliin, kun hän vetäisi seuraavana vuonna Alfred P. Doolittlen räsyt yllensä ja loisti My Fair Ladyn elokuvasovituksessa. Tästä roolista hänet ehkä myös parhaiten muistetaan? 'With a Little Bit of Luck?'

Perheen isää näytellyt Frank Maxwell oli urallaan paljon käytetty luottomies. Hän teki kymmeniä ja taas kymmeniä vierailurooleja käytännössä lähes kaikkiin "kultaisen aikakauden" tv-sarjoihin, joskaan muita vastaavia vakituisia kiinnityksiä niihin ei sisältynyt. Perheen äitiä esittänyt Audrey Totter oli leimattu ennen tv-uraansa stereotyyppisen B-luokan elokuvien pahan naisen rooliin, joten tällainen perheenemännän pesti oli hänelle varmasti mieluinen?

Huckleberry Hound - The Huckleberry Hound Show

1960-luvun alkupuolella pyöri Suomen TV:ssä Huckleberry Hound/The Huckleberry Hound Show (1958-61) -piirrossarja alkuillasta puolen tunnin viikottaisena kerta-annoksena. Huckleberry on sininen, kahdella jalalla kävelevä koira, joka puhuu vahvalla Etelävaltioiden aksentilla. Tässä vaiheessa ohjelman nimeä ei "suomennettu", mutta myöhemmin tämä koira toki tunnettiin nimellä Hakki-koira. Kenties nimessä haluttiin käyttää hyväksi tunnetumman Huckleberry Finnin mielikuvaa?

Huckleberry Hound kuuluu Hanna & Barbera -animaatioperheeseen, joka luotiin Amerikan lauantaiaamujen tarpeisiin. Se oli yhtiön toinen vastaava sarja. Ohjelma koostuu kolmesta segmentistä. Ensimmäisen pääosassa on sarjan nimikkohahmo, Hakki, joka vaihtaa ammattia ja toimenkuvaansa jaksosta toiseen. Toisen osion tähtenä loistaa Jellystonen kansallispuistossa asusteleva Jogi-karhu (Yogi Bear) ja hänen pienikokoinen kumppaninsa Bobo-karhu (Boo Boo Bear) sekä heidän mieliharminsa puistonvartija Smith (Ranger Smith), joka yrittää estää Jogin eväskorien ryöstöaikeet. Kolmannen seitsenminuuttisen keskiössä on takuuvarma kissa vastaan hiiret -osio, jossa päätähtinä kimmeltävät Vekku, Jekku ja Niksu-kissa (Pixie and Dixie And Mr. Jinks).

Jogi osoittautui lopulta suositummaksi kuin Hakki itse, ja se saikin oman nimikkoshownsa vuonna 1961. Hukki-Hukka (Hokey Wolf) tuotiin tässä vaiheessa emosarjaan Jogin korvaajaksi.

Sarja tuotettiin nimenomaan television tarpeisiin ja se näkyy ainakin varsin yksinkertaisessa piirrosjäljessä ja konstailemattomissa käsikirjoituksissa. Kunkin osion päähenkilöiden äänet teki ääninäyttelijä Daws Butler monen muun hahmon ohella. Niksu-kissan äänessä hän esimerkiksi imitoi Marlon Brandoa ja Jogin äänessä oli vivahteita näyttelijä Art Carneysta.

Huckleberry Hound -ohjelma oli kahdesti ehdolla parhaan lastenohjelman Emmyn saajaksi, ja sen pystin se nappasikin vuonna 1960. Neljä tuotantokautta, 69 episodia.

Suomessa ilmestyi hetken aikaa Hakki-koiran nimikkolehti, mutta kun vuonna 1965 lanseerattiin uusi hybridilehti Retu ja kumppanit, alkoi Hakkikin kavereineen viihtyä sen sivuilla.