Fargo

Coenin veljekset, Joel ja Ethan, nauttivat jonkinlaista kulttimainetta, ja vaikka kyse on aina sekä maku- että arvostusasioista, niin heistä voinee vähintäin sanoa sen, että he eivät ole urallaan tyytyneet toistamaan samaa sapluunaa. Ellei muutos sitten juuri edusta tätä sapluunaa`?

Toki heitä on ylistetty myös palkinnoilla, ja niiden yhteydessä usein mainitaan elokuva Fargo (1996). Fargo oli seitsemän Oscarin ehdokas, ja se voitti niistä lopulta kaksi. Kuten tunnettua, sijoittuu Fargo Minnesotan lumisiin maisemiin ja kertoo tositarinan autokauppias Jerry Lundegaardin lennokkaasta ideasta rikastua kidnappaamalla oma vaimonsa. Suunnitelma päättyy fiaskoon ja verilöylyyn. No, huolimatta elokuvan väitteestä tarina ei tietenkään ole tosi.

Ideaa venytetystä Fargosta on palloteltu ja kokeiltu aiemminkin, mutta vasta Noah Hawley sai siihen järkeä. Ja järkevin idea oli ilman muuta elokuvan tarinan hylkääminen. Hawley on eräällä lailla jättänyt samannimiseen Fargo-sarjaansa (2014-) elokuvan miljöön ja tunnelman, mutta lähtenyt muuten omille teilleen. Yritys on kannattanut, koska sarja ei jäänyt yhteen kauteen, vaan sitä on haluttu syystä saada lisää.

Ensimmäinen kausi sijoittu piskuiseen Bemidjin kaupunkiin sekä sen naapuriin Duluthiin. Tapahtumien keskiössä on vakuutusmyyjä Lester Nygaard (Martin Freeman), joka törmää kouluaikaiseen kiusanhenkeensä ja saa kohtaamisen tuoksinassa nenäkulmansa auki. Lester menee sairaalaan paikkauttamaan itsensä ja tulee kertoneeksi tapauksesta vieressä istuvalle ventovieraalle. Mies tiukkaa Lesteriltä, haluaisiko hän päästä kiusaajastaan eroon. Mies on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), mystinen palkkamurhaaja, joka tulkitsee Lesterin kehonkielen tarkoittavan 'kyllä'.

Malvo laittaa toimeksi, ja myös Lesterin päässä napsahtaa. Kun käsillä on osuvasti vasara, ja vaimo nalkuttaa, päättää Lester iskeä tilaisuuteen kiinni. Myöhemmin hän panikoi ja ottaa yhteyttä Lesteriin, minkä seurauksena on yhä lisää ruumiita.

Kuolemantapauksia alkaa tutkia hieman hidas, mutta uuttera ja aloitekykyinen varasheriffi Molly Solverson (Allison Tolman), jonka epäilyt kohdistuvat muiden viattomana pitämään Lesteriin. Jutun tutkinnassa Molly tutustuu Duluthin konstaapeli Gus Grimleyyn (Colin Hanks), joka ei tunne oloaan aivan kotoisaksi poliisina. Hän haluaisi isona olla postinjakaja.

Tämä nelikko klaaraa päärooleissaan kerrassaan nautittavalla tavalla. Sarja ja sen hahmot tasapainottelevat absurdiuden ylilyöntien ja uskottavuuden briljeerauksen välillä täydellisesti. Kun heidän lisäkseen sarja on miehitetty lukuisilla loistavilla sivuhenkilöillä, saa katsoja makeaa silmien täydeltä. Bob Odenkirk (Better Call Saul, Breaking Bad, Ensisilmäyksellä, Saturday Night Live) tekee poliisipäällikkö Bill Oswaltin pienillä eleillä, Adam Goldbergin Mr. Numbers ja Russell Harvardin Mr. Wrench muodostavat klassisen maukkaan rikollisduon, joka kesksutelee viittomin. Oliver Plattin (Viimeistä päivää, Bored to Death, West Wing) esittämä lumihangesta rikastunut liikemies Stavros Milos on varmaa työtä. Glenn Howertonin (Elämää Philadelphiassa)kömpelö kiristäjä Don Chump on nappirooli. Keith Carradinen (Dexter, Deadwood, Rouva ministeri) näyttelemä Mollyn ontuva isä on takuuvarmaa työtä. Hömelöt FBI-agentit Budge (Keegan-Michael Key) & Pepper (Jordan Peele) ovat aivan huikeita ajoituksessaan ja ilmeissään. Ja niin edelleen.

Fargon tyylilaji rikosdraama, mutta sitä tehdään koko ajan hienoinen huumori pinnassa eikä rajun purskahteleva väkivaltakaan ole siinä lainkaan vierasta. Häveliääseen tapaan paljas pinta sen sijaan loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan, vaikka kuvissa siihenkin olisi mahdollisuus. Vaikka television historiassa on ollut useitakin eksentrisiä pikkukaupunkeja asujamineen, niin kyllä Fargon maailma on aivan omanlaisensa ja nappaava.

Siksipä sarjaa on jatkettu, vaikka itse tarinaa ei olekaan jatkettu suoraan siitä, minne se ykköskauden jälkeen jäi. Kakkoskaudella siirrytään ajassa vuoteen 1979, ja kolmoskausi puolestaan sijoittuu vuoteen 2010. Emmyjä sarja on voittanut pienen kassillisen ja pari Golden Globe -pystiäkin.

Lester Nygaard: Aw, heck!