Happyish

Komediasarjat elävät ja voivat hyvin, ja tällä hetkellä niitä tarjotaan laidasta laitaan. Löytyy perinteistä perhesitcomia ja löytyy satiiria tahi mustaa huumoria. Televisio on runsaudensarvi. Todennäköisesti silti ne kaikkein oudoimmat ja kahjoimmat sarjat ovat jääneet tuottajien roskakoriin?

Happyish (2015) on huiman hyvä sarja, jota on kuitenkin varsin hankala määritellä. Eikä se ehkä määrittelyjä kaipaakaan.

Sarjan luoja on Shalom Auslander, jonka filmografian Happyish muodostaa käytännössä kokonaan. Toivottavasti asianlaitaan tulee kuitenkin muutos! Auslander on joka tapauksessa sekä tuottanut että kirjoittanut tämän sarjan (alkuperäiseltä nimeltään Pigs in Shit).

Happyish-sarjan pääosassa on Paynen perhe. Nelikymppinen Thom Payne toimii luovana johtajana mainostoimistossa, kun sen johtoon astuvat uuden ajan tuulahduksena häntä parikymmentä vuotta nuoremmat ruotsalaispomot Gottfrid (Nils Lawton) ja Gustaf (Tobias Segal). Kyynisesti ja sarkastisesti maailmaan suhtautuva Thom ei ota sitä hyvin vastaan. Thomia näyttelee kertakaikkisen osuvasti Steve Coogan (Sylkiäiset, Kukkona tunkiolla show ja monet muut Alan Partridge kuviot, The trip - matkamiehet Brydon ja Coogan ym.). Coogan on hyvin uskottava epämukavuusalueellaan.

Alunperin Auslander toivoi rooliin Philip Seymour Hoffmania, joka näyttelikin pilotin. Hoffmanin kuoleman jälkeen sarja kuitenkin hyllytettiin. Tuotantofirma Showtimen pomo piti ideasta kuitenkin niin paljon, että hän käynnisti kehittelytyön uudelleen, ja useitakin isoja nimiä palloteltiin ennen päätymistä Steve Cooganiin.

Thomin vaimo Lee (Kathryn Hahn) on taiteilija, joka kamppailee tämän taiteilijuuden sekä äidin roolien välillä. Pariskunnalla on yksi lapsi Julius (Sawyer Shipman).

Mitä onni on? on sarjan iso kysymys. Sitä Thomkin pohtii esittäessään tervejärkisiä kommenttejaan ja kyseenalaistuksiaan katsoessaan maailmaa mainosten, brändäysten ja pintaliitoisten twiittausten läpi. Onko kaikki vaivan arvoista? Thom on aika pettynyt mies. Kun onnea ei voi oikeasti saavuttaa, pitää tyytyä onnenkaltaiseen. Pitää tyytyä siihen, mitä on.

Happyish ei siis ole pelkkää hattaraa, vaan sen monitasoiseen käsikirjoitukseen on kirjoitettu kritiikkiä nykymaailmaa (ja eritoten tietysti mainosten näyttämää maailmaa) kohtaan. Kaikki tämä intoilu viimeisimpien villitysten perään, teknologiauskovaisuus ja touhuaminen sosiaalisessa mediassa. Thom ei asemastaan huolimatta ymmärrä sitä. Käsikirjoituksessa on paljon substanssia. Toinen asia on sitten se, jakaako katsoja tämän käsityksen tekijöiden kanssa vai ei? Ja ymmärtääkö hän, ja ymmärtääkö hän oikein tekijöiden ajatukset?

Voi siis sanoa (ja olla oikeassa), että näitä pyristeleviä, kyynisiä, maailmantuskaa ja ähkyä ekstintentiaalisesti potevia keski-ikäisiä (miehiä) on jo nähty kyllin. Se ei ole tuoretta an sich.  Ei olekaan. Kyse on kuitenkin Thomin syvemmästä persoonasta, ja ensimmäisen kauden edetessä paino hieman siirtyy työelämästä perhe-elämän puolelle. Ja siihen onnen käsitteeseen. Sarja pallottelee myös inhimillisten kipupisteiden kanssa. Lisäksi kyse on aina myös näyttelijöistä. Miten he klaaraavat roolinsa? Ovatko he uskottavasti sisällä siinä, mitä esittävät? Ja, onko heillä rooliin tarvittava karisma?

Mielestäni Steve Coogan on erinomainen valinta Thomin rooliin. Hänellä on siihen riittävästi katu-uskottavuutta ja ulkopuolisuutta (, mitä tietysti brittiaksenti korostaakin). Lisäksi Kathryn Hahn on aivan suurenmoinen Leen nahkoissa. Sarja on ylipäätään miehitetty erinomaisesti. Esimerkiksi Thomin pitkäaikaista ystävää ja pomoa näyttelee osuvasti Bradley Whitford (West Wing). Sivuroolissa ohjaaja Rob Reiner (Perhe on pahin) näyttelee - mainosohjaajaa.

Koska Happyish ei ole erityisen suoraviivainen mainstreannaurattaja, jakaa se ihmisten mielipiteet. Tai ei se edes jaa; Happyish sai aivan tavattoman vaatimattomat katsojaluvut Amerikassa, joten sen taru loppui yhteen kauteen. Se ei siis onnistunut brändäämään itseään. Vai onnistuiko sittenkin?

Jaksojen otsikot on nimikoitu omaperäisellä tavalla. Esimerkiksi ykkösepsiodi: "Starring Samuel Beckett, Albert Camus and Dr. Alois Alzheimer" ja nelosepisodi: "Starring Sigmund Freud, Charles Bukowski and Seven Billion Assholes". Ja tätä rataa...

Yksi sesonki, 10 episodia.

"Things have changed, Thom. Thinking is not as important as tweeting."