True Detective

Television arvostus formaattina on kasvanut vuosien mittaan. Tämä on näkynyt muun muassa siinä, että aiempi kastijako elokuvanäyttelijöiden ja ruutujyrien välillä on liudentunut. Nykyään kovan luokan filmitähti voi tehdä tv-produktioita kasvojaan ja statustaan menettämättä. Myös rahallinen panostus yksittäisiin tv-tuotantoihin on lisääntynyt. Toki suuri osa tuotannoista on yhä bulkkikamaa, mutta sen rinnalla sitten nämä satsaukset loistavat sitä kirkkaammin. Panostus näkyy käsikirjoituksissa, tuotannossa, visuaalisessa maailmassa ja niin edelleen.

Paradoksaalisesti sitten puhutaan television kuolemasta yhä varmemmin äänenpainoin. Voi tietenkin olla, ettei apparaatti ratkaise sinänsä, mutta aikahan asian todellisen tolan aina näyttää, ja kuluttajien parviäly ajaa välineiden valintaa aina eteenpäin.

Nic Pizzolattolla ei ole valtavan laaja filmografia, mutta nostetta hän on saanut kehittämällään ja käsikirjoittamallaan True Detective (2014-) -sarjalla. Ensimmäinen kausi sai heti neljä Golden Globe -ehdokkuutta, vaikkei se sitten niistä yhtään voittanutkaan. Emmyjä sen sijaan ropsahti korillinen.

Palkinnot ovat vain palkintoja ja niiden varaan ei omia suosikkeja kannata rakentaa, mutta toki pystit ja ehdokkuudet jotakin yleistä indikoivat.

True Detective kuuluu siihen sarjatyyppiin, jossa on yksi jatkuvajuoninen tarina, jota seurataan episodista toiseen. Tämä antaa tekijöille ajallisesti laajemman temmellyskentän kuin tarina per jakso -perinne. Kertomukseen, hahmoihin, motiiveihin, harhautuksiin ja sivujuonteisiin ehditään syventyä luonnollisesti peruspakettia laveammin. True Detective -sarjan ensimmäisellä kaudella panostus näkyy myös kuvausjäljessä. Sarja kuvattiin 35 mm:n filmimateriaalille. Mukaan on ahdettu taattuun HBO-tyyliin myös annos paljasta pintaa sekä vuolaita veripuroja.

Ensimmäinen kausi tapahtuu 1990- luvulla syvässä etelässä, Lousianassa, jossa löytyy erikoisesti koristeltu naisen ruumis. Onko kyse rituaalimurhasta vai mistä? Tapausta ryhtyy tutkimaan epäkeskoinen parivaljakko Martin Hart (Woody Harrelson) ja Rustin Cohle (Matthew McConaughey) Lousiana State Police'sta.

Samalla kun sarjassa kuvataan tutkimusten etenemistä, tehdään siinä aikahyppyjä nykyisyyteen, jossa tämä entinen etsiväpari istuu erillisissä kuulusteluissa nyt jo entisinä poliisimiehinä. Näillä eteymillä pedataan tietysti sitä, että juttuun kätkeytyy muutakin. Ja niinhän se onkin.

Nämä ovat aina makuasioita, mutta itse en ole koskaan pitänyt Woody Harrelsonia näyttelijänä. Hänen huippuroolinsa kiteytyy Cheers-sarjan puukalloiseen tolloon Woodyyn (!). Toisaalta Harrelson on ollut peräti kahdesti Oscar-ehdokas, joten saatan tässä näkemyksessä olla pahastikin metsässä. Woody Harrelson vetää kuitenkin True Detective -roolinsa kovin jäykin leuoin ja niukoin keinoin. Ehkä se onkin Harrelsonin taitavuutta, koska hänen esittämänsä roolihahmo on kovin ykstotinen. Matthew McConaugheyn uutta uranousua on mediassa tervehditty kolminkertaisin hurraahuudoin ja rooli True Detective'ssä on yksi virstanpylväs tässä kaanonissa. Ikävä kyllä roolityö on kovin näytellyn oloinen, johtuneeko paperinmakuisesta käsikirjoituksesta vai McConaugheyn kovasta työstämisestä?

Itse tarinan ainekset ovat monesta tuttuja. Kirjoittaja Pizzolatto on haastattelussa sanonut ensin suunnitelleensa ideastaan kirjaa, mutta liekö yksi perääntymisen syy se, että tässä runsaasti viljellyssä kirjallisuusgenressä tämä tarina ei olisi välttämättä erottunut. Huolimatta siitä että keitoksessa on tuttuja ainesosia ja siitä että Rustyn pseudopessimismi maistuu välillä hieman puuduttavasti päälleliimatulta, yhdentekevältä maailmantuskajorinalta, täyttää sarja kirkkaasti tärkeimmän tv-kriteerin: sitä on mukava seurata. Se on hyvinkin viihdyttävä. Palkittujen alkutekstien taustalla soi upeasti tunnelmaan kuljettava The Handsome Familyn Far from Any Road -biisi.

Hyvin ilahduttavasti käsikirjoittaja Nic Pizzolatto on tehnyt selkeän irtioton tähän ykköskauden menestykseensä: seuraava tarina pesiytyy uusiin maisemiin ja uusiin hahmoihin.