Just for Laughs

Kanadan Montrealissa alettiin pitää 1980-luvulla heinäkuussa vuosittaista komediafestivaalia nimeltään Just for Laughs/Juste pour rire. Pienestä alusta saanut festivaali kasvoi pian koko kuukauden mittaiseksi tapahtumaketjuksi. Kanadassa kun oltiin, oli alkukuu varattu ranskankielisille esityksille ja loppu sitten englanninkielisille. Mukana kattauksessa oli myös muita, esimerkiksi ei-verbaalisia esityksiä.

Ohjelmisto levittäytyy koko kaupungin alueelle, mutta yksi sen tukikohtia on Saint-Denis Theatre. Ylipäätään sekä ohjelmisto että oheisversiot ovat rönsyilleet moneen suuntaan.

Suomessa ei vastaavaan aikaan juuri kukaan puhunut stand up'sta. Meillä oli toki näytetty Bob Fossen Lenny-elokuva (1974), jossa Dustin Hoffman teki muotokuvaa Lenny Brucesta ja ehkä muistettiin muistuttaa, että Woody Allen aloitti uransa yökerhoissa jutunvääntäjänä.

Sitten meillä alkoi televisiossa Koti kuntoon, Seinfeld, Kaikki rakastavat Raymondia, Kellarin kunkku ja Drew Carey Show. Kaikkien niiden keulassa kerrottiin olevan stand up -mies. Ehkä se näkyi yksioikoisesta näyttelijäntyöstäkin, mutta ajoitus miekkosilla pelasi one liner'eissaan mukavasti. Naurattamisen halu oli kova.

Monella muullakin komediatähdellä on kosketuksensa elävän yleisön esiintymisessä. Myös heitä on varsin kiinnostavaa katsoa 'omana itsenään' ilman ulkopuolisen käsikirjoittajan raameja. Montrealin lavalla on nähty tv-tuttuja kuten Ray Romano, Drew Carey, David Hyde Pierce, Dame Edna Everage, Paul Reiser, Richard Lewis, Rowan Atkinson, Kevin James, Eric Idle, William Shatner, Tim Allen, Penn ja Teller, Bill Engvall, Howie Mandel, Fight of the Conchords, Robin Williams, John Cleese ja Steve Martin.

Vielä enemmän lavalla on tavattu eri puolilta maailmaa tulleita puhetyöläisiä, joista ei ole välttämättä ikinä kuullut mitään aikaisemmin. Kaikki saavat viisitoista minuuttisensa sarjassa Just for Laughs (2002-). ja yleensä jokaikinen ottaakin tilansa. Huumorikäsityksiä on toki monia ja vitsiä, tilannekomiikkaa, räävittömyyttä, poliittisuutta, puujalkahuumoria totisesti sarjaan mahtuu laidasta laitaan.

Parasta on kuitenkin television todistusvoima: kaikki on kiinni kirjoittamisesta ja karismasta. Sama materiaali ei toimi toisen esittämänä lainkaan samalla tavalla, jos ollenkaan. Se ei toimi väitteen mukaan aina edes saman esiintyjän mutta eri yleisön edessäkään. Montrealin yleisö on kuitenkin vastaanottavaista ja valmiiksi tunnelmaan viritettyä ja se resonoi hienosti koomikkojen juttuihin. Yleisö tietää, mitä varten tänne on tultu. Käänteispuolena se tietysti nostaa vastaavasti odotusten rimaa. Tähän huutoon muutama lavan täyttävä esiintyjä vastaa täysillä, ja yleisö syö heidän kädestään.

Aito lavaesiintyjä ottaa yleisönsä vaikka kertoisi mummostaan. ja nimenomaan mummostaan.

Toiset rakentavat tarinaan pitkää kaarta, toiset nyhtävät arkipäivästä, toiset sättivät yleisöä ja toiset laulaa lurauttavat. Keinovalikomaa riittää, ja joka kerta kohdalle osuu joku, joka naurattaa oikeasti. Tyhjänpäiväistä suunpieksäntää vai nerokasta viihdettä? Tässä ollaan makuaisoiden äärellä.