Georges Simenon syntyi Belgiassa, josta muutti nuorena miehenä Ranskaan. Hänen opportunistista luonnettaan ja mukautumisen haluaan kuvaa se, että 1920-luvulla hän kirjoitti Pariisissa sekä oikeiston että vasemmiston lehtiin. Aatetta oleellisempaa hänelle oli saada ylipäätään kirjoittaa ja saada siitä rahaa. Simenon oli omana aikanaan yksi tuotteliaimpia ja luetuimpia kirjailijoita.
Simenon on tullut tunnetuksi myös ulkokirjallisista syistä. Kuuluisassa Intiimeissä muistelmissaan (Mémoires intimes, 1981) hän avautuu kertomalla maanneensa 10 000 naisen kanssa. Olipa luku totta tahi liioittelua, kuvaa se varmasti kertojaansa täsmällisesti. Kirjalijan pitää kai elää aikamoinenkin elämä tullakseen kirjailijaksi? Simenonista tuli. Hän kirjoitti useillakin eri tekijänimillä kuudessakymmenessä vuodessa yli 400 kirjaa. Tätä tuotteliaisuutta ei ole katsottu pelkästään hyvällä ilman epäilyksiä sanokaamme sen laadusta.
Simenonin Maigret-kirjat muodostavat melkein oman genrensä rikoskirjallisuuden sisällä, ja siksi ne ovat kiinnostaneet myös elokuvantekijöitä. Televisioonkin on tehty eri vuosikymmenillä kirjoista sovituksia. 60-luvun lopulla katsottiin meillä versiota nimeltä Komisario Maigretin tutkimuksia/Maigret (1960-63). Vaikka Maigret on pesunkestävä ranskalainen, oli tämä sarja brittituotantoa.
Sarjan 52:stä episodista kaksitoista oli itsensä Georges Simenonin kynäilemiä, mutta muuten tarinat jakaantuvat usemmankin kirjoittajan nimiin. Jokaisella on oma mielikuvansa miltä tämä kuuluisa komisario Maigret näyttää; tässä sarjassa hänelle antoi kasvot Rupert Davies.
Tarinat olivat jonkinlainen jatkumo film noir -perinteelle; toki kepeämmällä kädellä ja usein vaatimattomammilla käsikirjoituksilla tehtynä mutta kuitenkin. Jaksot olivat viisikymmenminuuttisia, mustavalkeita Pariisi-pastisseja. Näyttelijät toki puhuivat englantia...
Maigret ratkoi rikoksia tallustelemalla paikasta toiseen, kuulustelemalla ihmisiä ja analysoimalla asioita. Maigret vääntelee ja kääntelee tapausta joka kantilta. Nykykatsoja ei varmasti enää jaa tällaista rikossarjakäsitystä, mutta omana aikanaan nämä pätkät olivat erinomaisen viihdyttäviä. Jos Davies olikin hyvä Jules Maigretin näköispatsas, niin hieman kritiikkiä sai hänen rouvansa hahmo. Helen Shingeriä pidettiin liian hyvännäköisenä ja nuorena kirjan matroonamaiseen mielikuvaan verraten. Maigretin tarpeellista sidekick-apuri Lucasta näyttelee Ewen Solon.
Sarjan alkutunnari on melko legendaarinen. Voimakkaasti valoin ja varjoin tyylitellyssä kuvassa käsi vetäisee tulitikun palamaan pariisilaishaitarin soidessa, ja kuva siirtyy piippua sytyttävän miehen kasvoihin: Maigret. Ron Grainerin biisi oli niin hyvä, että siitä tehtiin meillä myös käännösversio nimellä "Mies ja piippu", kun sarja oli ajankohtainen 60-luvun loppupuolella.
Maigret on päätynyt televisioon ja sitä kautta meidänkin ruutuihimme usemmankin kerran kuin tässä sarjassa. Ikuisesti Laulavan salapoliisin Philip Marlowena muistettava (vai sittenkin Tylypahkan Albus Dumbledore II:na?) Michael Gambon teki hahmosta kaksi kuuden episodin mittaista jaksoa vuosina 1992-93 uutena brittitulkintana.
Samoihin aikoihin tehtiin keskemmällä Eurooppaa ranskankielisenä peräti 54:n tv-elokuvan mittainen Maigret-tulkinta (1991-2005), jossa kasvot hahmolle antoi Bruno Cremer. Tämä sarja jäi suomalaisten mieleen kahdesta Suomi-kytkös episodista. Maigret ja aave/Maigret et le fantôme -episodin (1994) ohjasi Hannu Kahakorpi ja Maigret Suomessa/Maigret en Finlande -episodin (1996) Pekka Parikka. Muutama suomalaisnäyttelijäkin pääsi näihin mukaan. Jotkin kulmakarvat varmasti nousivat, kun komisarion kenkiin astui Rowan Atkinson vuonna 2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti