Sairaalasarjat ovat pitäneet hyvin pintansa, ja niiden evoluutioketju on pitkä. Suomessa pääsimme niiden makuun heti 60-luvulla, kun kaksikin kilpailevaa sarjaa kamppaili katsojien suosiosta. Tohtorit Kildare ja Ben Casey vierailivat kodeissamme niin kuvaruuduissa kuin epäilemättä salaisissa öisissä unissa. 70-luvulla katsottiin Keskussairaalaa ja Ihmisiä sairaalassa. 80-luvulla tulivat Sairaala kaupungin laidalla, Vuoristosairaala, Sairaalan syke ja Maalaislääkäri. 90-luvulla tahti kiihtyi.
Kotimaistakin sairaaladraamaa on tehty, mutta eipä siitä tietystikään ole ollut TV-kotilääkäri Kalle Österlundin ohjelmien uhkaajaksi.
Tv:n sairaalasarjojen sapluuna pilkotaan yleensä kahtia: potilaiden parissa hääräily sekä hoitohenkilökunnan henkilökohtaiset ihmissuhteet. Painopiste hieman vaihtelee sarjasta toiseen, mutta näillä sitä pääsääntöisesti mennään.
Kun Ponille kyytiä -sarja päättyi, suuntasi osa porukasta kohti East Hamptonin sairaalaa. Syntyi persoonallinen sairaalasitcom nimeltä Vikatikki/Green Wing (2004-07). Syntyi sairaalasarja, jossa potilailla on marginaalinen osuus. Jos sitäkään.
Ehkä kyse on siis ennemminkin ihmistyyppien ja saippuaoopperamaisuuksien tutkiskelusta kuin sairaalasarjaparodiasta. Ihmisten käyttäytyminen ja piilokäyttäytyminen todennetaan myös teknisillä kikoilla, joita sarjassa viljellään (nopeutettu ja hidastettu kuva).
Sarja käynnistyy uuden lääkärin, epäonnisen ja kömpelön Caroline Toddin (Tamsin Greig) saapumisella. Tällä verukkeella päästään hyvin esittelemään muuta henkilökuntaa. Naamagalleria onkin melko laaja ja laadukas (ja eräänlainen brittiläinen sitcomensyklopedia näyttelijöiden suhteen): Sarah Alexander, Sally Bretton, Oliver Chris, Olivia Colman, Michelle Gomez, Pippa Haywood, Mark Heap, Katie Lyons, Stephen Mangan, Lucinda Raikes, Julian Rhind-Tutt, Karl Theobald, Darren Boyd, Sally Philips... Heitä on nähty ennen ja jälkeen Vikatikin.
Sarjalla oli kahdeksan käsikirjoittajaa, jotka kaikki olivat mukana kirjoittamassa Ponille kyytiä -sarjaakin. Iso ryväs kynäniekkoja toisaalta takaa laatua, mutta saattaa aiheuttaa omanlaisia epäyhtenäisyysongelmiakin. Vaikka ohjelma on läpikirjoitettu, sallittiin näyttelijöille myös improvisoinnin vapauksia. Osa jutuista on bulkkitavaraa, ja osa aivan hillitöntä huilunsoittoa. Sarjan maailma on joka tapauksessa täysin omanlaisensa, eikä Vikatikin tasokaan juuri horju. Nämä näkemykset ovat tietysti sitten täysin subjektiivisia. Kuten aina.
Sarjan huumori on enemmän henkilö- kuin tilannevetoista, joskin tiettyjä gägistandardejakin käytetään. Sketsi-komedia-draama-saippua on määritelmä, jota sarjan luoja Victoria Pile itse käyttää sarjasta. Ihmissuhdesotkuista saa aina veistettyä huumoria, mutta on sarjassa jotakuinkin yllättävä ja irrationaalinen absurdiutensa, joka on aina viehättävää.
Yltäkylläisyyden probleema oli asia, johon sarjan tekijät törmäsivät kritiikeissä. Jaksot ovat poikkeuksellisen pitkiä sitcommaailmassa: lähes tunnin mittaisia. Vaikka runsaudensarvesta luulisi olevan mukava kallistaa, niin sillä tosiasiallisesti koetellaan nykykuluttajan mukavuusalueitten äärimmäisiä laitoja. Instantkomedia on enemmän hip.
Sarjaa väsättiin kaksi kautta, yhteensä 17 jaksoa (+ yksi muitakin pitempi erikoisjakso).
Caroline Todd: How was the interview?
Macartney: Not sure... think I might have used the words 'job', 'stick', 'up' and 'arse' all in one sentence. Is that a bad thing?
Caroline Todd: Well I... I think tone of voice is very important.
Macartney: Is it, is it? Damn. Shit. Excuse me, I have some patients to see.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti