Elokuvan historia lasketaan monella eri tavalla, ja niin se pitääkin laskea; siinä määrin pitkä ketju erilaisia innovaatioita edelsi nykyisenkaltaisen elokuvataiteen syntyä. Kuitenkin eräänä ajanlaskuperusteena käytetään usein ranskalaisten Lumière-veljesten kuuluisaa elokuvanäytöstä vuonna 1895, jossa esitettiin järisyttävä alle minuutin mittainen spektaakkeli Työläiset lähtevät Lumièren tehtaasta/La sortie des usines Lumière (1895).
Jos oikein ajattelee, niin silloin siis elettiin 1800-lukua, ja sitä vuosisataa usein käytetään myös 'villin lännen' elokuvien ajanjaksona. Mutta. Jo vuonna 1903 esitettiin ehkäpä kaikkien aikojen ensimmäinen western-leffa Suuri junaryöstö/The Great Train Robbery. Tästä urkeni pääosanesittäjälle, 'Broncho Billy' Andersonille, usean sadan (!) länkkärilyhärin ura. Tie oli lanattu auki, ja tätä uraa alkoi kulkea useampikin tekijä. Syntyi sarja Tom Mix -elokuvia, Buck Jones -elokuvia, Fred Thomson -elokuvia ja niin edespäin.
Westernien arvostus ei ehkä ollut suuri, mutta niillä oli oma vissi paikkansa suuren yleisön sydämissä. Jos länkkäreitä ei arvostettu kovasti, niin eipä itse uusi keksintökään, elokuva, saanut heti kulttuuripiirien hyväksytty-leimamerkintää. Tilanne kuitenkin muuttui vähittäin ja nykyaikana elokuvataide pitää päätään pystyssä yhtä itsestäänselvästi ja tasavertaisena kuin muutkin ihmisen luovuuden ja vaikuttamisen välineet.
Siinä kun elokuva ylipäänsä ansaitsi kannuksensa, synnytettiin myös western-genreen piirissä merkkipaaluja. Elokuvan arvostus kohosi, ja länkkärienkin parista alkoi nousta nimimiehiä. Anthony Mann, John Ford, Howard Hawks ja monta muuta yksittäistä ohjaajaonnistujaa.
Maaperä oli möyhitty ilmaisun laventamiselle, ja katse kohdistuikin myös pikkuruutuun. 1950- ja 60-luku oli niiden kulta-aikaa televisiossa, ja silloin Amerikassa tuotettiin useita satoja länkkärisarjoja. (Määritelmä on toki varsin väljä, mutta yleisimmin tarinoihin liittyvät cowboyt, pyssysankarit, karjanomistajat, maanviljelijät, kaivosmiehet, intiaanit, aseet ja hevoset eri kombinaatioilla.)
Meidänkin ruuduissamme pyöri useampi aihepiiriä sivuava sarjakeitos: Rin Tin Tin/The Adventures of Rin Tin Tin (1954-59), Bat Masterson (1958-61), Bonanza (1959-73), Musta ori/Fury (1955-60), Laredo (1965-67), Maverick (1957-62), Lännen tie/Rawhide (1959-66), Wagon Train (1957-65) ja mitä niitä olikaan. No, oli Virginialainen/The Virginian. Lännensarja suomalaiseen makuun.
Virginialainen perustuu löyhästi Owen Wisterin vanhaan romaaniin The Virginian (1902). Itse Cecil B. DeMille teki siitä ensimmäisen filmatisoinnin jo vuonna 1914 ja kirja on elokuvannettu sittemmin kolmekin kertaa uudelleen nimiroolissa vuorollaan Kenneth Harlan, Gary Cooper ja Joel McCrea. Tv-sarjaksi Virginialainen muokattiin vuonna 1962, ja sitä jatkettiin aina vuoteen 1971. Tähän tuotantoon nimirooliin pestattiin kolmekymppinen James Drury, lukemattomien sivuroolien mies, joka oli kylläkin esiintynyt myös lajityypin muissakin edustajissa (Gunsmoke, Lännen tie/Rawhide ja Wagon Train) ennen siirtymistään Shilohin ranchin nokkamieheksi.
Virginialainen oli varsin onnistunut keitos, ja siitä tuli Amerikan ensimmäinen 90-minuuttinen länkkärisarja (josta mainokset tosin veivät varttitunnin), ja sarjaa tehtiin kaikkiaan 249 episodia. Vain Bonanza (14 kautta/430 jaksoa) ja Gunsmoke (20 kautta/635 jaksoa) päihittivät lännenaiheisista sarjoista sen. Koko sarjan läpi mukana olivat vain Virginialainen itse sekä hänen oikea kätensä Trampas, jota luonnosteli veijarimaisesti Doug McClure. Virginialainen toimii Wyomingissa sijaitsevan Medicine Bown kaupungin lähistöllä olevan karjatilan miesten esimiehenä jäyhän ja vakaan luotettavasti; oikean oikeudenmkaisuuden perikuvana. Hänen hahmonsa vastapoolina Trampas pääsee väläyttelemään sarjassa huumori- ja renttupuoltakin. Kuten kirjassakaan ei myöskään sarjassa kerrota Virginialaisen oikeaa nimeä.
Tilan varsinainen omistaja vaihtui tuotannollisista (ja yleisön maku)syistä johtuen muutamaankin kertaan, mutta jämerintä työtä teki alkuperäinen, kolme kautta tilan omistanut tuomari Garth alias luottonäyttelijä Lee J. Cobb, joskin uusista isännistä John McIntire teki hyvää työtä Clay Grainger-nimisellä roolihahmollaan tietenkin. (John McIntyre oli aiemmin johdatellut Wagon Trainin vankkurikaravaania 152 episodin verran.) Kolmannella kaudella saatiin sarjaan myös oiva täydennys, kun sheriffi Ryker (Clu Gulager) astui remmiin.
Virginialaisen tarinat olivat hyvää työtä, ja sarjaa odotti aina kärsivällisesti viikon, eikä jaksoja halunnut missata. (Tuolloinhan mitään talennus- tai ostomahdollisuutta ei ollut, vaan ohjelma pyöri ruudussa juuri silloin, kun se yhden kerran lähetettiin.)
Sarja oli siis varsin suosittu myös Suomessa, ja siihen liittyy kiintoisa pieni lisuke. On selvää, että kun sellainen maailmantähti ja ykkösnäyttelijä kuin Marlon Brando tulee Suomeen, niin se on Tapaus. Brando vieraili täällä vuonna 1967 Unicefin merkeissä. Koska isoilla tähdillä ei ollut kuitenkaan tapana muuten poiketa Suomessa, laittoivat himmeämmätkin tähdet täällä punteihin vipinää. Käsittämättömän suositun Peyton Place (1964-69) -sarjan Rodney Harrington alias Ryan O'Neal raahattiin tänne juhannuksena 1970, ja tämän riemusaaton innoittamana tuotiin seuraavana vuonna James Drury pariksi päiväksi Suomeen tekemään juhannuskiertuetta vastaavaan tahtiin. Drury oli ensin perua lentokentällä koko keikan palkkiopulmien takia, mutta piipahti lopulta viidellä (!) eri paikkakunnalla helikopterikyydillä näyttäytymässä 27 000:lle ihmiselle. Luultavasti ikimuistoinen visiitti myös Drurylle itselleen, koskapa sarja oli tuolloin Amerikassa jo ehtoopuolella. James Drury vieraili vielä uudessa, veijarimaisessa mutta ehkä nuoremmalle katsojakunnalle viritetyn lännensarjan Alias Smith And Jones (1971-73) pilottijaksossa, teki pari lyhytikäistä sarjaa, mutta on näyttelijäntöiden hiipumisen myötä keskittynyt hevostenkasvatukseen. Kuriositeettina hän piipahti myös vuonna 2000 tehdyssä tv-elokuvassa nimeltä Virginialainen/The Virginian.
Jos nyt tv-tähtöset ovatkin Suomessa arkipäivää, niin jonkinasteista hysteriaa olin itse todistamassa vielä niinkin myöhään kuin 1990-luvulla tuusulalaisen teollisuusalueen hallin perälle kyhätyn lavan tuntumassa, kun neljä Kauniit ja rohkeat/The Bold And the Beautiful (1987-) -sarjan tähteä kävi pyörähtämässä täällä näytillä. Eiköhän minulla ole jossakin vielä nimmarikorttikin tallella, vaikken ole sarjaa koskaan seurannutkaan.
Virginialaisen nimi muuttui viimeiselle kaudelle nimeksi The Men from Shiloh, ja jälleen kerran ranchin omistaja oli vaihtunut. Myös sarjan tyyliä yritettiin uudistaa suosittujen spagettiwesternien mukaiseksi. (Nehän olivat omalla laillaan uudistaneet perinteistä länkkärielokuvaa.) Myös sarjan tunnari tuunattiin, ja säveltäjänä toimi Ennio Morricone, joka oli saanut nimeä mm. Sergio Leonen italowesternien myötä. (Piiri pieni pyöri sikälikin, että Lännen tien vaatimaton tähti Clint Eastwood nousi kuuluisuuten näiden Leonen elokuvien myötävaikutuksella ja teki itse taas puolestaan myöhemmin uusiowesternejä Amerikassa.)
Jos Drury itsekin oli kiertänyt lukuisien sarjojen kautta, niin kyllä Shilohin ovikin kävi; sarjassa vierailivat muiden muassa Charles Bronson, Harrison Ford, Robert Redford, George C. Scott, Lee Marvin, Vera Miles, Yvonne De Carlo, Leonard Nimoy, Leslie Nielsen, Kurt Russell, William Shatner, Telly Savalas, John Cassavetes, Angie Dickinson, Burgess Meredith ja Janet Leigh... Kaikki pitkistä teatterielokuvista ja/tai näistä Television aarteista tuttuja nimiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti