Viime vuonna Suomessa alkoi pyöriä Ylellä lauantai-iltaisin suht tuore tapaus, Viimeistä päivää/The Big C -sarja (2010-13), joka oli päässyt Amerikassakin synnytyslaitokselta vasta vuonna 2010. Tällaisen sarjan nostaminen arvostettuun Television aarteet -kategoriaan, Hall of Fame'iin, on tietysti riskaabelia puuhaa. Oikeastaan vasta pieni etäännys sarjasta kertoo sen lopullisen arvon. Oliko se sittenkin vain päiväperhonen? Jääkö sitä miettimään hyvällä? Ehkä jopa kaiholla ja nostalgialla, joka ei ole kuitenkaan pelkkää omaa kadonneen elämän kaipausta. Useinhan kiinnitämme elämämme myös näihin kultturelleihin, ulkoisiin tunnusmerkkeihin tyyliin 'tätä biisiä kuuntelin kaksikymppisenä, se se vasta oli hyvää aikaa...'.
Darlene Hunt on luonut tämän sarjan, ja sikälikin tämä on hämmentävä onnistuminen, koska hänen kirjoittajataustansa ennen The Big C:tä on aika kaponen (yksi episodi Will & Grace'en ja pari 90210:aan), eikä häntä näyttelijänä ole käytetty yleensä kuin yhdessä episodissa/sarja. Viimeistä päivää on kova näyttö ja antaa odottaa kiinnostavaa tulevaisuutta häneltä, koska tätä syöpätarinaa ei kannata venyttää tästä enää liian pitkälle. Sarjaan saatiin matkan varrelle kuitenkin useita sivujuonenkäänteitä sekä kulminaatiopisteitä. Lopulta Viimeistä päivää -sarjaa tehtiin neljä kautta, kun Cathyn tarina saatettiin päätökseensä (40 episodia).
Cathyä esittää Laura Linney, joka tunnetaan paremmin teatterielokuvien puolelta. Pisin kiinnitys televisiossa on kuusi episodia Frasieria ja seitsemän John Adamsia. Linney on hyvä. Hänen hymynsä on aseistariisuva, joskin sitä sitten ehkä käytetään liiankin kanssa tästä johtuen. Cathy pyristelee aluksi syöpää vastaan päättämällä, että kaikkein läheisimmilleen (miehelleen Paulille ja pojalleen Adamille sekä lähiystäville) hän ei kerro asiasta. Cathy työskentelee koulussa ristiriitaisin tuntein. Hän päättää elää 'viimeistä päivää' ja aloittaa suhteen, potkaisee Paulin pihalle ja tätä rataa. Miten sitä itse elämänsä käyttäisi, kun tietäisi sen lopulliset rajat?
Paul pääsee myöhemmin takaisin, saa suhteen selville (sekoiltuaan hiukan itsekin), ja keskittyy vaimonsa tukemiseen. Paulia näyttelee armoitettu pienten yksityiskohtien mestari, Oliver Platt, joka on mahdottoman hurmaava tässäkin roolissaan. Plattin filmografia on mittava elokuvan puolella, mutta on hän tehnyt muutamia rooleja pienessä ruudussakin, mm. West Wing -sarjassa. Paul on luonteeltaan hieman lapsekas mutta vilpitön tekemisissään. Plattilla on paljon, mitä työstää roolissaan, ja hän tekee siitä uskottavan.
Cathyn ja Paulin poika Adam on hieman ymmällään oman elämänsä ja äidin sairauden kanssa (kuultuaan siitä lopulta). Hän hakee kokemuksia ja mielipiteitä eri tahoilta. Adamin roolin tekee mukavasti mutta ei ehkä unohtumattomasti Gabriel Basso. Jokainen perus-sitcom tarvitsee ainakin yhden kahjon side-kick'in, jota kannattaa odottaa episodi episodilta. Tällaisen sivuroolin arkkityyppi on esimerkiksi Kramer Seinfeld-sarjasta. Hänen puheitaan ja ajatuksenjuoksuaan ei pysty ennakoimaan, vaan se yllättää miellyttävästi joka kerta. Viimeistä päivää ei ole peruskamaa, eikä todellakaan näytelty elävän yleisön edessä valmiiksinauretuksi, mutta omalaatuisista sivurooleista pääsevät vastaamaan sekä naapuri Marlene (Phyllis Somerville) että Cathyn veli Sean (John Benjamin Hickey). Marleneen Cathy tutustuu vasta sairastuttuaan, ja lopulta käy ilmi, että tämä sairastaa Alzheimerin tautia osoitellessaan aseella Adamia. Sean on puolestaan omapäinen idealisti, jolla ei ole vakituista asuntoa eikä kiinteitä ihmissuhteita sarjan alkaessa. Molempien roolien eksentrisillä puolilla pääsevät näyttelijät herkuttelemaan sydämensä kyllyydestä. Hyvä rooli on myös Cathyn koulustaan bongaama ja lopulta kotiinsa asumaan ottama Andrea. Andreaa esittää Gabourey Sidibe, joka muistetaan tietysti Oscar-ehdokkuudestaan heti ensiroolistaan Precious (2009)-elokuvan nimihenkilönä. Tässä hän tekee hurmaavan itseironisen ja silti haavoittuvan roolin.
Kakkoskauden päätösjakso ('Crossing the line') on kirjoitettu äärimmäisen taitavasti. Ehkä siinä oli ideoita muualtakin, mutta kyllä se vain toimii. Cathyn ystävä ja kohtalotoveri Lee (Hugh Dancy) kuolee edellisessä jaksossa, mutta on ehtinyt silti ilmoittautua uudenvuoden maratonjuoksuun. Cathy päättää juosta Leen numerolla, koska ei saa omaa. Jakso päättyy siihen, kun Cathy aivan nääntyneenä ja verisin jaloin lopulta yöllä vaivalloisesti askeltaa kohti maalilinjaa, ja taustalla soi Amerikan elokuvista vuodenvaihteesta tuttu Robert Burnsin 'Auld Lang Syne' -laulu (omaperäisenä versiona toki). Muutama metri ennen maaliviivaa Cathy näkee siellä odottamassa poikansa Adamin, veljensä Seanin ja omalääkärinsä Toddin (Reid Scott). Paikalle tulee kuollut Lee, joka taputtaa sydäntään ja sanoo äänettömästi kiitos. Leen takaa astuu esiin aiemmin itsemurhan tehnyt Marlene (jolla on tapana muulloinkin ilmestyä Cathyn luo myös kuolemansa jälkeen). Sitten näiden ryhmien väliin tulee vielä Paul, joka on käynyt riehumassa toimistossa uudenvuoden juhlissa laskusta. Cathy pysähtyy ja katsoo joukkoa tyytyväisenä ja toteaa: "Everybody came". Adam sanoo: "Yeah. Except dad's not here yet." ja vilkaisee sivulleen. Cathyn onnellinen ilme vaihtuu epäuskoon, kun hänen katseensa harhailee kummankin ryhmän välillä. Seuraa ristiinleikkauksia Paulin pahoillaan olevasta ilmeestä sekä ensiapuryhmästä, joka toisaalla koettaa pelastaa häntä. Cathy lysähtää maahan ennen maaliviivaa, ja elävät ryntäävät auttamaan häntä. Cathy katsoo Paulia. Musiikki loppuu kuin seinään. Paatuneenkin tv-töllöttäjän silmänurkkaan ilmestyy pieni pisara.
Cathy: Cancer sucks. Put that in your God damned inspirational poster!
----------------
Andrea: I'm cool with jokes about my weight. It's the elephant in the room. That's a joke, too.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti