Jos edellinen tärppi edustaa tv-viihteen draamalaitaa, niin tässä puolestaan on ohjelma kartan aivot-narikkaan-sektorilta. Ohjelmien viihdyttävyysarvo ei ole kuitenkaan sen suurempi tai pienempi puoleen jos toiseenkaan. Amerikan hauskimmat kotivideot/America's Funniest Home Videos (1989-) on kotimaassaan kestosuosikki, eikä syyttä. Vain paatuneinta kyynikkoa ei naurattaisi ihmisen loputon usko kykyihinsä tai hänen tahaton koheltamisensa. Lemmikkieläin- ja lapsiosastoa toki unohtamatta.
Sarjan perusidea on yksinkertainen ja nerokas. Se on jälleen se 15 minuuttinen julkisuudessa, joskin näissä kavalkadeissa aikayksiköt mitataan vain muutamissa sekunneissa. Tämä on kuitenkin ehdottoman demokraattinen ohjelma, ja jos puhutaan tosi-teeveestä, niin eikö tämä ole sitä aidoimmillaan ja alkuperäisimmillään? Joukossa on kuvaamalla kuvattuja juttuja, mutta useimmiten ne pääsevät mukaan vain siitä syystä, että alkuperäinen tarkoitus häipyy epäonnistumisen alle.
Voisi jopa ajatella, että ohjelma toimii terapeuttisesti. Me katsojat näemme ihmisen raadollisimmillaan mutta myös heikoimmillaan. Ohjelma antaa lukemattomien esimerkkien voimalla meillekin oikeuden epäonnistua - tai, jos niin haluamme: nousta noiden taunojen yläpuolelle. Ohjelmaa katsoessaan voi suorastaan kokea sydämen avaavan katharsiksen, kokea aidot tunteensa taas uudelleen pohjamutia myöten.
Mutta voi toki myös nauraa sydämensä kyllyydestä miehelle, joka pelleilee kaverilleen lumilapiolla katsomoa vauhdikkaasti auraten, kun lapio äkisti osuu naulaan, ja mies keikahtaa ympäri ämpäri nurin. Se on hassua! Joku valistunut katsoja varmaan älähtää ja potee huonoa oloa katsoessaan otsa kurtussa loputonta itsensä kolhimisen potpuria, mutta kyllä tällaisella viihteellä on syvät juuret populaarikulttuurissa ikiaikaista teatteria, sirkusta tahi elokuvan Laurel & Hardy -parivaljakon alkupään tuotantoa tutkittaessa.
Kuinka ollakaan, ei pitäisi yllätää!, ohjelman juuret ovat Japanissa, jossa Fun TV with Kato-chan And Ken-chan -ohjelma pyöri jo 80-luvun puolivälissä. Tähän ohjelmaan kuului osana jakso, jossa esitettiin vastaavia kotivideoita. Bob Saget juonsi amerikkalaista sovellusta alkuvuosina, ja sen jälkeen ovat juontajat vaihtuneet muutamankin kerran. Oma suosikkini tässä kaanonissa on kuitenkin vuodesta 2001 lähtien remmissä ollut taitava Tom Bergeron. Samantyyppisiä ohjelmia pyörii useita meidänkin kanavillamme; niistä ei ota kukaan selvää, mutta selkeästi erottava tekijä on Tom Bergeron. Hän on luotettava ja hauska juontaja juuri tällaiseen ohjelmaan. Olleeko nyt siis uransa huipulla?
Ohjelman pääpomo on Vin Di Bona, jonka putiikki maksaa yhä rojaltteja Japaniin oikeudesta käyttää tätä formaattia, jonka toisaalta olisi luullut kenen tahansa kadunmiehenkin keksivän. Vaan eipä siis keksinyt. Di Bona on häärinyt television puolella paljonkin. Tunnetuimpana helmenä jonkin aikaa Ihmemies MacGyverin/MacGyver (1985-92) tuotantotiimissä hengailu.
Ohjelman käyttövoima on jotakuinkin halpaa: kotivideoita. Kiinnostusta lisätään sillä, että viikottain hauskimmaksi äänestetty video voittaa kymppitonnin ja jatkopaikan 100 000 taalan kisaan. Varmasti sopiva kiihoke lähettää noloinkin töppäysvideo julkiseen katseluun.
Kriitikoiden palkintoja ohjelma tuskin juurikaan on joutunut kestonsa aikana pokkaileman, mutta kärpäset pörisevät. Ohjelmaa ei ole tuotettu ilman syytä yli kahtakymmentä kautta: muhkeimpina vuosina katsojaluvuissa puhuttiin kymmenistä miljoonista. Jos joku katsoo näitä dvd:ltä maratonina, voipi aiheesta kysyä onko lääkitys ihan kohdallaan, mutta on suunnaton ilo sattumalta eksyä surffaillessa juuri tämän ohjelman pariin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti