Viidakkotohtori - Daktari

Lapsissa on tulevaisuus - ja siksipä juuri heille pitää räätälöidä ohjelmaa, jotta saadaan uusia tv-katsojia, mediasuhaajia, kuluttajia. Olemme varttuneet piirrettyjen Kivisten ja Sorasten ja Jetsonien parissa. Olemme jännänneet, miten käy Rin Tin Tinin ja Mustan orin tässä jaksossa. Ja olemme huokailleet Lassien, Flipper-delfiinin ja Skippy-kengurun nokkeluudelle. Eläimet ovat aina varma magneetti.

Myös Viidakkotohtori/Daktari (1966-69) oli tähdätty nuorille katsojille tai oikeammin koko perheelle. Tv-sarja syntyi Clarence, the Cross-Eyed Lion (1965) -leffan jälkimainingeissa. Kyseisen elokuvan nimiosassa oli Clarence-leijona, jonka ongelman elokuvan nimi jo paljastaakin: se näkee kaiken kahtena kierosilmäisyytensä vuoksi. Ihmispääosassa oleva tohtori Marsh Tracy (Marshall Thomas) ottaa jellonan klinikalleen, jossa hänen tyttärensä Paula (Cheryl Miller) adoptoi otuksen.

Sama kolmikko jatkoi rooleissaan tässä tv-tuotannossa, joka sijoittuu Itä-Afrikkaan fiktiiviseen Wameru Study Centre'en. Sarjan kuvauksissa kunnioitettiin muinaista Tarzan-estetiikkaa: pääosa kuvauksista tehtiin jalusta tukevasti Amerikan maaperällä ja sisäkuvat studiossa, mutta väliin liimailtiin aitoja filminpätkiä Afrikasta. Huoletonta asennetta kuvaa myös se, että alkuteksteissä kuvituskuvissa nähtiin tiikeri ja norsuina käytettiin ärhäkämpien afrikkalaisten sijasta pienempikorvaisia intialaisia norsuja.

Tohtorilla on työssään apunaan muun muassa amerikkalainen Jack Dane (Yale Summers) ja afrikkalainen  Mike Makula (Hari Rhodes). Päätöskaudella miehitykseen liittyi myös muuan Erin Moran (roolinimellä Jenny Jones), josta kuoriutui viittä vuotta myöhemmin Joanie Cunningham Onnen päivät -sarjassa.

Sarja kampanjoi eläinten oikeuksien puolesta. Clarence ainakin nautti niistä, koskapa sillä oli kerrassaan kaksikin kappaletta stunttileijonia. Eläimistä suosiota nautti Clarencen lisäksi Judy-niminen simpanssi. Viidakkotohtoria tehtiin neljä kautta (89 vajaan tunnin mittaista episodia). Me pääsimme mukaan seikkailuihin vuonna 1967.

Corgi Toys -indeksillä mitattuna sarja oli hitti: tämä maineikas pikkuautofirma teki useampaakin pakettiversiota sarjan kulkuneuvoista. Seepraraitainen Land Rover oli mukana itseoikeutetusti. 

 

Leivottiin lääkäri - Doctor in the House

Sairaalasarjat ovat aina olleet tv-tuotantojen suola. Kiihkeän draaman lisäksi aihepiiri antaa hyvän kasvualustan myös huumorin temmellyskentäksi. Eräs esimerkki vuosien varrelta on Leivottiin lääkäri/Doctor in the House (1969-70) -sarja ja sen jatko-osat. Alkuperäinen sarja pyöri meilläkin jo heti vuonna 1970.

Sarja perustuu hyvin löyhästi Richard Gordonin samannimiseen kirjaan, jossa joukko lääketieteen opiskelijoita pyristelee opinnoissaan ja ihmissuhteissaan. Miekkosilla on kyllä hyvät aikeet, mutta lopputulos ei ole aina sitä, mihin heidän professorinsa haluaisi sen johtavan.

Sarjan näyttämönä on fiktiivinen St Swithin -sairaala, jossa näitä huumorin kannalta väistämättömiä yhteenottoja opiskelijoiden, Michael Uptonin (Barry Evans), Duncan Waringin (Robin Nedwell), Paul Collierin (George Layton) ja Dick Stuart-Clarkin (Geoffrey Davies), sekä heidän vastapoolinsa professori Geoffrey Loftuksen (Ernest Clark) välillä syntyy.

Kirjan pohjalta tehtiin Briteissä Ralph Thomasin ohjaama hittikomedia vuonna 1954. Leffa sai peräti kuusi jatko-osaa, ja tämä sarjakin voidaan siis katsoa sen rintaperilliseksi.

Graeme Garden ja Bill Oddie kantoivat tv-sarjan käsikirjoituksista päävastuun, mutta sarjasta löytyy linkki myös Monty Python -ryhmään: John Cleese ja Graham Chapman kirjoittivat siihen ensimmäisen episodin. Chapman kynäili lisäksi pari episodia yhdessä Barry Cryerin kanssa.

Mitään varsinaista ilotulitusta tahi tiuhaa verbaalitykitystä Leivottiin lääkäri ei ole. Siinä on paljon pitkiä keskusteluja ilman pakottavaa tarvetta laukoa jotakin vitsikästä kahden rivin välein. Ja kun vitsi lopulta tulee, vahvistaa naururaita niin tapahtuneen. Ilmaisultaan se on brittiläistä monikameratuotantoa, jossa kamera kuitenkin tekee usein ajoja.

Sarjan asenteet vaikkapa seksiin yms. ovat tietysti vanhentuneet tämän päivän okuläärien läpi katsottuna, mutta mainiota seitskytlukulaista ajankuvaa se tarjoaa yhä hiusten, muodin ja laitteidensakin myötä. Kun sarjaa seuraa aikansa, kyllä kiintyy hahmoihin.

Leivottiin lääkäri -sarja oli kylliksi suosittu, jotta sille tehtiin jatkoa. Vuonna 1973 meidän ruutuihimme putkahti Mitäs me lääkärit/Doctor at Large (1971) -sarja, jossa koko lailla sama castaus touhusi vastavalmistuneina lääkäreinä.

Ja jatkoa seurasi: Doctor in Charge (1972-73), Lääkärit merellä/Doctor at Sea (1974), Doctor on the Go (1975-77), Doctor Down Under (1979-80) ja Doctor at the Top (1991). Eipä sillä, Richard Gordon kirjoitti itsekin parisenkymmentä Doctor... -kirjaa. Niitä suomennettiin rivakkaan tahtiin meillekin.

Alkuperäistä sarjaa tehtiin kaksi kautta/26 epsiodia.

Rockfordin paperit - The Rockford Files

James Garner on iso tähti. Hän on liikkunut sujuvasti ja huomiota herättävästi ison kankaan ja pikkulaatikon väliä. Hän on tehnyt useammankin hittisarjan. Hän on saanut tähden Hollywoodin Walk of Fame'lle. Hän on saanut Oscar-ehdokkuuden. Hän on saanut Screen Actors Guild'in tunnustuksen elämänurastaan. Hän on ollut ehdolla lukemattomia kertoja ja voittanut kaksi Emmy-pystiä. Hän on ollut Golden Globe -ehdokkaana toistakymmentä kertaa ja napannut pystin neljästi. Hän...

Hän on ehkä vähän mainettaan tuntemattomampi nykykatsojalle?

Televisiossa James Garner löi itsensä läpi Maverick-sarjan myötä. Kyse oli humoristisen letkeästä länkkärisarjasta. Tämä sarja mielessä Roy Huggins hahmotteli päivitystä, jonka keskiössä olisi nykyajassa toimiva yksityisetsivä. Huggins oli ollut mukana kirjoittajana/tuottajana jo sekä Maverickissa että mm. Takaa-ajetussa, Virginialaisessa, Tuomitussa sekä Smith ja Jonesissa. Huggins lyöttäytyi yhteen toisen kirjoittaja-tuottaja -kollegan kanssa, joka oli Stephen J. Cannell.

Tuloksena syntyi Jim Rockfordin hahmo, jota James Garner näytteli onnistuneesti sarjassa Rockfordin paperit/The Rockford Files (1974-80). Sarja sijoittuu Los Angelesiin. Rockfordin taustakertomukseen kuuluu se, että hän on armahduksen saanut entinen vanki, joka pukeutuu epämuodollisesti ja asuu sekä pitää toimistoaan asuntovaunussaan. Rockfordin lähipiiriin kuuluu hänen isänsä, entinen rekkakuski Joseph "Rocky" Rockford (Noah Beery Jr.; pilotissa roolin veti Robert Donley). Isä toivoo poikansa siirtyvän joskus oikeisiin hommiin.

Rockford on varsin kaukana kovaksikeitetystä marlowetyyppisestä etsivästä. Hän mielummin käy kalassa, välttelee tappeluita, eikä useinkaan kanna mukanaan asettaan (johon hänellä ei tietenkään ole aseenkantolupaakaan). Rockford työskentelee yleensä vanhojen, jäähtyneiden juttujen tai vakuutuspetosten tahi kadonneita ihmisiä koskevien juttujen parissa.

Rockfordin lakinaista ja mielitiettyä Beth Davenportia esittää Gretchen Corbett, jolle juuri tämä rooli on uran tunnetuin. Corbett joutui kuitenkin jättämään sarjan kesken sopimuserimielisyyksien vuoksi neljännen kauden jälkeen. Rockfordilla on hyvin toimivat suhteet myös paikallisen poliisin LAPD:n  Dennis Beckeriin (Joe Santos), jolla on myös ystävän status.

Rockfordilla oli vankilataustansa ansiosta suhteita lain molemmille puolille. Entinen sellikaveri Evelyn "Angel" Martin (Stuart Margolin) nähdään sarjassa säännöllisesti vetämässä Jimiä ongelmasta toiseen; silti heidän välillään vallitsee ystävyys.

Tämänkaltaisiin sarjoihin on tapana kirjoittaa myös se sparrauspari, jonka kanssa päähenkilö on kahnauksissa. Osa kuuluu Rockfordin papereissa Beckerin pomolle Alex Dielille (Tom Atkins, kaudet 1-2 ja 4) sekä Douglas J. "Doug" Chapmanille (James Luisi, kaudet 3-6).

Sarjan tunnari on Mike Postin ja Pete Carpenterin käsialaa. Kappale julkaistiin myös single-levynä, joka nousi Amerikan musiikkilistoille. Biisi palkittiin myös Emmy-pystillä. Alkutekstijaksossa nähdään tuolloin muodikas puhelinvimpain: vastaaja. Joka jaksossa kuultiin vastaajasta eri viesti, joka ei sinänsä liittynyt kyseiseen jaksoon.

James Garner oli hyvin sitoutunut sarjaan. Hän oli mukana useimmissa kohtauksissa ja teki suurimman osan stunteistakin itse. (Nämä olivat osasyy sarjan lopettamiseen, kun näyttelijän polvet ja selkä alkoivat olla vaarallisen huonossa kunnossa.)  Hänen firmansa oli tuottamassa sarjaa, ja hän ohjasi itsekin yhden episodin.

Sarja elvytettiin henkiin vielä uudelleen tekemällä kahdeksan tv-elokuvan potpuri (1994-99) melko lailla alkuperäiscastauksen kanssa. Aivan uuden Rockfordin paperit -päivityksen kuvauksista on niistäkin puhuttu, mutta aie lienee taas haudattu?

Alkuperäistä sarjaa kuvattiin kuusi sesonkia (122 episodia).

Kun sarjaa katsottiin meillä 1970-luvun loppupuolella, ilmestyi Suosikki-lehteen Heikki Harman pakinapalsta nimeltään Hectorin paperit...

Nick Butler: Who are you, the boyfriend?

Jim Rockford: No, what I am is about fifty pounds heavier and a whole lot meaner.

Komisario Maigretin tutkimuksia - Maigret

Georges Simenon syntyi Belgiassa, josta muutti nuorena miehenä Ranskaan. Hänen opportunistista luonnettaan ja mukautumisen haluaan kuvaa se, että 1920-luvulla hän kirjoitti Pariisissa sekä oikeiston että vasemmiston lehtiin. Aatetta oleellisempaa hänelle oli saada ylipäätään kirjoittaa ja saada siitä rahaa. Simenon oli omana aikanaan yksi tuotteliaimpia ja luetuimpia kirjailijoita.

Simenon on tullut tunnetuksi myös ulkokirjallisista syistä. Kuuluisassa Intiimeissä muistelmissaan (Mémoires intimes, 1981) hän avautuu kertomalla maanneensa 10 000 naisen kanssa. Olipa luku totta tahi liioittelua, kuvaa se varmasti kertojaansa täsmällisesti. Kirjalijan pitää kai elää aikamoinenkin elämä tullakseen kirjailijaksi? Simenonista tuli.  Hän kirjoitti useillakin eri tekijänimillä kuudessakymmenessä vuodessa yli 400 kirjaa. Tätä tuotteliaisuutta ei ole katsottu pelkästään hyvällä ilman epäilyksiä sanokaamme sen laadusta.

Simenonin Maigret-kirjat muodostavat melkein oman genrensä rikoskirjallisuuden sisällä, ja siksi ne ovat kiinnostaneet myös elokuvantekijöitä. Televisioonkin on tehty eri vuosikymmenillä kirjoista sovituksia. 60-luvun lopulla katsottiin meillä versiota nimeltä Komisario Maigretin tutkimuksia/Maigret (1960-63). Vaikka Maigret on pesunkestävä ranskalainen, oli tämä sarja brittituotantoa.

Sarjan 52:stä episodista kaksitoista oli itsensä Georges Simenonin kynäilemiä, mutta muuten tarinat jakaantuvat usemmankin kirjoittajan nimiin. Jokaisella on oma mielikuvansa miltä tämä kuuluisa komisario Maigret näyttää; tässä sarjassa hänelle antoi kasvot Rupert Davies.

Daviesin oman muisteluksen mukaan Simenon oli enemmän kuin hyvillään castauksesta. "C'est Maigret, c'est Maigret!" väittää hän Simenonin huikanneen miesten tavatessa ensimmäisen kerran. Aika lailla Davies paaluttikin käsityksemme Maigretin habituksesta.

Tarinat olivat jonkinlainen jatkumo film noir -perinteelle; toki kepeämmällä kädellä ja usein vaatimattomammilla käsikirjoituksilla tehtynä mutta kuitenkin. Jaksot olivat viisikymmenminuuttisia, mustavalkeita Pariisi-pastisseja. Näyttelijät toki puhuivat englantia...

Maigret ratkoi rikoksia tallustelemalla paikasta toiseen, kuulustelemalla ihmisiä ja analysoimalla asioita. Maigret vääntelee ja kääntelee tapausta joka kantilta. Nykykatsoja ei varmasti enää jaa tällaista rikossarjakäsitystä, mutta omana aikanaan nämä pätkät olivat erinomaisen viihdyttäviä. Jos Davies olikin hyvä Jules Maigretin näköispatsas, niin hieman kritiikkiä sai hänen rouvansa hahmo. Helen Shingeriä pidettiin liian hyvännäköisenä ja nuorena kirjan matroonamaiseen mielikuvaan verraten. Maigretin tarpeellista sidekick-apuri Lucasta näyttelee Ewen Solon.

Sarjan alkutunnari on melko legendaarinen. Voimakkaasti valoin ja varjoin tyylitellyssä kuvassa käsi vetäisee tulitikun palamaan pariisilaishaitarin soidessa, ja kuva siirtyy piippua sytyttävän miehen kasvoihin: Maigret. Ron Grainerin biisi oli niin hyvä, että siitä tehtiin meillä myös käännösversio nimellä "Mies ja piippu", kun sarja oli ajankohtainen 60-luvun loppupuolella.

Maigret on päätynyt televisioon ja sitä kautta meidänkin ruutuihimme usemmankin kerran kuin tässä sarjassa. Ikuisesti Laulavan salapoliisin Philip Marlowena muistettava (vai sittenkin Tylypahkan Albus Dumbledore II:na?) Michael Gambon teki hahmosta kaksi kuuden episodin mittaista jaksoa vuosina 1992-93 uutena brittitulkintana.

Samoihin aikoihin tehtiin keskemmällä Eurooppaa ranskankielisenä peräti 54:n tv-elokuvan mittainen Maigret-tulkinta (1991-2005), jossa kasvot hahmolle antoi Bruno Cremer. Tämä sarja jäi suomalaisten mieleen kahdesta Suomi-kytkös episodista. Maigret ja aave/Maigret et le fantôme -episodin (1994) ohjasi Hannu Kahakorpi ja Maigret Suomessa/Maigret en Finlande -episodin (1996) Pekka Parikka. Muutama suomalaisnäyttelijäkin pääsi näihin mukaan. Jotkin kulmakarvat varmasti nousivat, kun komisarion kenkiin astui Rowan Atkinson vuonna 2016.

Ville Vallaton - Dennis the Menace

Hank Ketcham piirsi Ville Vallaton -sarjakuvansa 1950-luvun alussa sanomalehtiin, josta julkisuus laajeni (toisten piirtämänä) myös omaksi nimikkolehdeksi. Suomenkielisenä lehti alkoi ilmestyä vuonna 1960.

Ville Vallattomassa on kyse noin kuusivuotiaasta pikkupojasta, joka aiheuttaa kaaosta ympäristössään, tahattomasti tietenkin. Tuhoa tulee sekä kotona että erityisesti naapurin sedän, Yrjö Virtasen tontilla. Olisiko tämä Ville sitten eräänlainen amerikkalaistunut Eemeli?

Vuonna 1959 Ville päätyi näyteltyyn tv-sarjaan nimeltä Ville Vallaton/Dennis the Menace (1959-63). Kyse on puolituntisista, mustavalkeista taustanauretuista perhekomedioista. Tyylillisesti sarja muistuttaa toista 60-luvun alun kotoisista vastaanottimista tuttua poikaa: Beaveria. Ja itse asiassa: juuri tämän sarjan kilpailijaksi Ville suunniteltiin.

Tv:n Ville on aika suora kopio sarjiksen maailmasta. Ville (Jay North) on puettu kuten originaalikin raitapaitaan ja haalarihousuihin ja tunnusmerkkinen töyhtö päälaelta löytyy; joissakin episodeissa jopa häiritsevän keinotekoisena. Enimmäkseen Ville yrittää tehdä hyvää, mutta väärinymmärtämällä tai toimimalla yleensä kääntää asiat päälaelleen.

Perheen Liisa-äiti (alkup. Alice Mitchell esittäjänään Gloria Henry) ja Heikki-isä (alkup. Henry Mitchell esittäjänään Herbert Anderson) ovat myös näköissovituksia sarjisperheestä. Nykykatsojan kulmia kohottaa varmasti isän piinttynyt tapa poltella suoravartista piippuaan töiden jälkeen olohuoneessa.

Villen tahaton arkkivihollinen Yrjö Karjunen (joissakin suomennoksissa Virtanen, alkup. George Wilson esittäjänään Joseph Kearns) tekee tuiki tuikean ja onnistuneen roolityön. Hänen lempeä vaimonsa Martta (alkup. Martha Wilson esittäjänään Sylvia Field) tuo sopivaa lämpöä, ymmärrystä ja tasapainoa koomisesti kovemmin kohdellun siippansa rinnalla. Kumpaisenkin tunnistaa hyvin sarjakuva-aihioistaan.

Villellä on ympärillään myös oma porukkansa, joista useimmin esiintyvät Villeä nuorempi Jussi (joskus suomennettu myös nimellä Topi, alkup. Tommy esittäjänään Billy Booth) ja rouva Ville Vallattomuudesta haaveksiva Tytti (alkup. Margaret esittäjänään Jeannie Russell). Sarjakuvan ja tv-sarjan henkilögalleria eivät menneet kaikessa ihan käsi kädessä. Esimerkiksi perheen valtaisaa Rekku-koiraa (alkup. Ruff) sarjassa ei nähdä, mutta sen sijaan Karjusilla on terrieri.

Sarjan lapset kasvoivat myös väistämättä (sarjakuvahahmot kun puolestaan pysyvät useimmiten samanikäisinä). Tv:n Villekin meni vähitellen kouluun ja vaihtoi haalarinsa tavallisiin housuihin

Nimiosan esittäjä Jay North alkoi kasvaa ulos roolistaan neljännellä kaudella, ja sarja päätettiin lopettaa siihen. Sarjaa tuotettiin neljän kauden ajan yhteensä 146 episodia.

Toistuva repliikki
Ville: Helloooooo Mr. Wilson!

Hipit - Hippies

Brittien komediaperinne on rikas ja rönsyilevä. Äkkiä ajatellen Benny Hillin huumorikäsitys on melko kaukana Politiikan nappulasta, ja silti niitä yhdistää -viihdyttävyys. Kaiken jahkailun ja ääliömäisyyksien jälkeen äkillinen vapauttava nauru kirvahtaa katsojan kurkusta. That's Entertainment!

1990-luvun paikkeilla olivat monet saarivaltion komedianäyttelijät varsin työllistettyjä, ja he esiintyivät ristiin lukuisissa sarjoissa sekä toistensa että eri castauskattausten kanssa.

Itse viihdyin oikeinkin hyvin todella lyhyeksi uuvahtaneen sarjan Hipit/Hippies (1999) parissa, joka pyörähti nopeasti myös meidän ruuduissamme. Sarjaa ei tehty kuin yhden kauden verran ja tuloksena siitäkin vain vaatimattomat kuusi puolen tunnin episodia.

Sarjan tappoi kaikitenkin aikalaisten ylenkatsominen sekä kriitikkojen ynseys. Hipit ei tuonut brittikomediaan oikein mitään uutta näkökulmaa tahi huumorikäsitystä, mutta perusviihdyttävä se oli.

Hipit asettuu vuoden 1969 svengaavan Lontoon epookkiin. Se sijoittuu vastakulttuurilehti Mouthin nyrkkipajaan. Lehteä toimittaa Ray Purbbs (Simon Pegg). Toimituksessa häärii mukana Purbssin (oletettu) tyttöystävä Jill Sprint (Sally Phillips) sekä Alex Picton-Dinch (Julian Rhind-Tutt) ja Hugo Yemp (Darren Boyd). 60-lukuisesta asetelmasta huolimatta sarja on sinänsä aika perinteista tilannekomediaa, mutta nuorten näyttelijöiden energia ja tekemisen meininki on hyvä. Toki siinä on heittoja hippiaatteisiin, seksuaaliseen vapautumiseen, yhteiskuntavastaisuuteen ja aikakauden musiikkiin yms.

Sarjan takana on parivaljakko Arthur Mathews ja Graham Linehan, jotka ryhtyivät tekemään Hippejä välittömästi suositun Isä Ted (1995-98) -sarjan jälkeen. Tedin karma ei kuitenkaan riittänyt kannattelemaan uutta sarjaa.

Samoihin aikoihin Hippien kanssa Sally Phillipsiä saattoi nähdä sarjoissa Katen kontit (1998-2000), Ponille kyytiä (1999-2003) ja Vikatikki (2004-06). Julian Rhind-Tutt näkyi tuolloin muun muassa sarjoissa Ponille kyytiä ja Vikatikki. Darren Boyd puolestaan sarjoissa Katen kontit, Ponille kyytiä ja Vikatikki. Piiri pieni pyörii... Toki heillä kaikilla oli paljon muitakin kiinnityksiä niin televisiossa kuin isolla kankaallakin.

Tällainen sarja tapaa saada kulttistatuksen. Tai unohduksen (mutta usein juuri se on sama asia?)