Merilinja - The Onedin Line

Siitähän ei ole epäilystäkään, etteivätkö britit taitaisi epookin. Lähes jatkuvalla syötöllä vuosikymmenestä toiseen tulee upeasti ylöspantuja sarjoja, jotka eivät kuitenkaan ole vain komeasti kumisevia Potemkinin kulisseja, vaan joihin on saatu tärkeä sisällöllinen koukkukin.

Yksi näistä upeista ja monisärmäisistä sarjoista oli Merilinja/The Onedin Line (1971-80), jota meilläkin jo vuonna 1972 alettiin katsella. Merilinjassa seurataan useampaakin jälkeä, mutta sen ehdoton keskipiste on tietysti laivanvarustaja James Onedin, jota Peter Gilmore komeissa pulisongeissaan esittää oivasti ja uskottavasti.

Draamanlakien mukaan tarina luovii erilaisten kiperien tilanteiden ja juonenpunomisten avulla kohti satamaa. Kaikki käynnistyy Onedinin laskelmoidulla järkiavioliitolla, kun hän nai itseään vanhemman Anne Websterin (Anne Stallybrass) saadakseen käsiinsä tämän isän laivan, Charlotte Rhodesin. Tuotantokausien myötä James lopulta myös rakastuu vaimoonsa, jonka kuolema kuitenkin korjaa ennen aikojaan.

Ensimmäisestä laivasta käynnistyvää Onedin Line -yhtiön vaiheita seurataan sarjassa sekä merellä että maissa. Myös James Onedinin muut läheiset saavat viisitoistaminuuttisensa. Hänellä on esimerkiksi yhtiökumppaninaan isoveljensä Robert (Brian Rawlinson), joka laajentaa perheen kauppaa tavarataloksi, ja josta tulee myös parlamentin jäsen. Robert kokee sarjassa äkkikuoleman ruokapöydässä.

Jamesin siskolla Elizabethilla (Jessica Benton) on myös omat kiemuransa, kun hän tulee raskaaksi merenkulkijalle nimeltään Daniel Fogarty (Michael Billington), mutta nai varakkaan Albert Frazerin (Bond, Philip Bond). Sarja sijoittuu Liverpooliin 1860-luvulle, joten käsissä on kaikki skandaalin ainekset. Elizabethin poika kuolee myöhemmin sarjassa onnettomuudessa. Myös Albertin kuoltua Elizabeth menee lopulta naimisiin Fogartyn kanssa. Viimeisellä tuotantokaudella Fogartykin kuolee merellä.

Sarjan juureviin perusnaamoihin kuuluu uskollinen kapteeni Baines (Howard Lang). James Onedinin laivasto kasvaa tasaisesti, ja sarjassa seurataan samalla historiallista siirtymää purjelaivoista höyrylaivojen aikakauteen ja viitataan myös poliittiseen kulttuuriin. James avioituu sarjassa kolme kertaa, ja saa lopulta myös miespuoleisen perillisen, Willin.

Sarjan tunnari on upean ikimuistoinen, kun näemme mahtavia kuvia aavasta merestä ja majesteettisesta purjelaivasta ja James Onedinin sekstantti käsissään sekä kuulemme Aram Hatsaturjanin Spartacuksesta teeman. Meriveden tuoksun voi tosissaan tuntea.

Sarjaa tehtiin kahdeksan kautta, episodit olivat viisikymmentä minuuttisia, ja niitä syntyi yhteensä 91 kappaletta.

Topi-Katti - Top Cat

 Lastenohjelmien tarjonta 1960-luvulla oli oleellisesti vaatimattomampaa nykypäivän runsaudensarveen verrattuna. Näimme Niksulan TV:tä, Kasper-nukkea ja Eulaalia Kenkkusta, Petteri Pyörittäjää (maanmainio Leo Lastumäki!), Sirkus Papukaijaa ja satunnaisia Joulukalentereita.

Ulkomaisia lastenohjelmia ei dubattu suomeksi, joten niiden katsominen vaati joko lukutaitoa tai simultaanitulkkia vieressä (no, tekstitettyjä ne sentään olivat...). Kiviset ja Soraset oli näiden tuotantojen lippulaiva, ja samasta Hanna & Barbera -hautomosta tuli myös meillä esitetty Jetsonit. Sama puulaaki teki monia muitakin piirrossarjoja, ja näistä meidän ruuduissamme viivahti hetken myös Topi-Katti/Top Cat (1961-62).

Topi-Katin idea perustui löyhästi Phil Silversin kersantti Bilko -sitcomiin You'll Never Get Rich (myöhemmin nimellä The Phil Silvers Show). Itse asiassa tästä sarjasta saatiin Topi-Kattiin myös yksi ääninäyttelijä, Maurice Gosfield, joka teki Pennin/Bennyn äänen (ja kuuleman mukaan antoi Penni Pullalle myös ulkoista habitusta).

Topi-Katti kertoi joukosta kujakissoja. Meidän töllömme olivat toki mustavalkoista kuvaa lähettäviä vastaanottimia, mutta kun Retu ja kumppanit -lehti alkoi ilmestyä, oli siinä isompi joukko Hanna & Barbera -hahmoja sarjiksina. Yksi näistä vakiosarjoista oli Topi-Katti, ja silloin minullekin paljastui, mitä ilmaisu 'värillinen näyttelijä' tarkoittaa. Kissat olivat kaikki erivärisiä!

Joukon johtaja on Topi-Katti (Arnold Stang) itse, keltainen, itsevarma touhuuja. Hänen kavereinaan roskapöntöissä asustaa jo mainittu pieni ja pullea, sinisen värinen kissa Penni/Benny, oranssinvärinen älykkö Reino/Brain (Leo De Lyon), hieman hömelö hujoppi, vaaleanpunainen Unski/Choo Choo (Marvin Kaplan), kravattikaulainen katujenkasvatti, vihreä Tuukka/Spook (Leo De Lyon jälleen) sekä huivikaulainen Topi-Katin apuri, ruskeaturkkinen Anssi/Fancy-Fancy (John Stephenson).

Tällaiseen sarjaan tarvitaan myös sopiva vastus, ja sellaisen tarjosi konstaapeli Tiplu/Officer Dibble (Allen Jenkins). Tiplu toimi NYPD:ssä ja piti kaupungin puolia, mutta ei ollut aivan vailla inhimillisiäkään ominaisuuksia. Toisen vastuksen toi buldoggi nimeltä Griswald.

Vaikka Topi-Katti meidän ohuessa ohjelmistossamme erottuikin ja jäi mieleen, oli kisa lapsikatsojista aivan eri luokkaa sarjan kotimaassa, ja näinpä Topi-Kattikin bulkkituotantona jäi vain yhdeksi sarjaksi monien joukossa. Episodejakaan ei kertynyt kolmeakymmentä enempää. Hanna & Barbera kyllä hyödynsi hahmojaan ristiin. Topi-Katissa nähtiin cameoina Retua, Tahvoa, Salama-Santeria, Jogia ja Hakkia. Topi-Katti itse taas vilahti muun muassa Jogissa ja Kivisissä ja Sorasissa.

Uuden tulemisensa Topi-Katti on toki kokenut pitkän elokuvan muodossa yhdessä monen aikalaistoverinsa kanssa.

Professori Zimbach: This man has artistic temperament, like Van Gogh. You know, the painter who cut off his ear and sent it to his girlfriend.
Topi-Katti: Oh, yeah, to ask her why he hadn't heard from her.

Benny Hill Show - The Benny Hill Show

Yksi pitkänlinjan viihteen veteraaneista on kertakaikkiaan aliarvostettu. Hän on tietenkin Benny Hill.

Joku hapannaama saattaa samaan hengenvetoon sanoa, että suorittaja, jonka fokus on tissifiksoituneissa kaksimielisyyksissä ansaitseekin unohduksen sekä helvetin lieskat.

Epäilemättä asia on juuri näinkin, mutta kyllä Benny Hillin pitkässä urassa täytyy piillä toisenlainenkin totuus. Ura oman nimikkoshown ykköstykkinä oli ällistyttävän pitkä, ja se etsii verrokkiaan turhaan. Benny Hill tuotti ohjelmaansa eri yhtiöiden siipien hellässä suojassa kuin Fenix-lintu tuhkasta aina uudelleen ja uudelleen nousten kerrassaan neljänkymmenen vuoden pituisen rupeaman verran. Ei vähä mitään!

Hillin oma ura oli käynnistynyt jo 1940-luvulla kiertueteatterissa ja radiossakin hän keräsi mainetta yhdessä tuttavamme bussikuski Stanleyn alias Reg Varneyn kanssa (Mennään bussilla).

Benny Hill Show/The Benny Hill Show (1951-91) alkoi nimellä Hi There! BBC:n ohjelmistossa vuonna 1951 (yhden episodin verran), ja nimi vaihtui-formaatti ei muutamaankin otteeseen, kunnes vuonna 1955 nimi The Benny Hill Show otettiin käyttöön. Ohjelmaa ei toki tehty yhtäjaksoisesti vuodesta toiseen, mutta aina vain se uudelleenkäynnistettiin lyhyiden taukojenkin jälkeen. Vuonna 1969 Benny Hill siirtyi Thames-yhtiön alaisuuteen, ja juuri nämä jaksot me Suomessa tunnemmekin parhaiten (1969-89).

Ohjelman formaatti oli yksinkertainen ja siten siis toimivan nerokas. Se oli lyhyiden sketsien, toistuvien juttujen ja laulujen kimara, joka ei jäänyt liian pitkään junnaamaan. Hill rakasti rooliasuihin pukeutumista tai ainakin hän viihtyi niissä ohjelmassaan tyypitellen kymmenittäin hahmoja. Hill käytti aikakauden ilmiöitä sketseissään, ja hän parodioi mielellään tunnettuja tv-hahmoja (vaikkapa Sheriffi McCloudia, Cannonia tai Ironsidea) sekä filmitähtiä (esimerkiksi Marlon Brando ja W.C. Fields). Hill esitti myös muun muassa Kuka pelkää Virginia Woolfia? -sketsin molemmat pääroolit itse. Aiheet olivat perussketsejä, mutta muistettavimpia olivat hänen karkeat ja seksistisiksikin syytetyt pätkänsä. (Hill itse selitti asian tietenkin parhain päin väittäen sketsien naisten säilyttävän arvokkuutensa, kun taas miehet niissä tekevät itsestään narrin. Onhan se näinkin.)

Itse asiassa Benny Hill oli multilahjakkuus, viihteen renessanssi-ihminen. Hän käsikirjoitti ja näytteli, hän teki lauluja ja esitti niitä ohjelmassaan. Tässä mielessä häntä voisi verrata vaikkapa toiseen vastaavaan engelsmannilahjakkuuteen, Charles Chapliniin. Ja niinpä vain Chapekin kuului Hillin fanikerhoon yhdessä Michael Jacksonin kanssa.

Kenties kyse olikin kunnianosoituksesta mykänfilmin aikakautta kohtaan, kun Benny Hill kehitti tunnetun lopetusjaksonsa parhaaseen Keystone Kops -tyyliin. Nämä jakot kuvattiin nopeutettuina ja ne sisälsivät aina erilaisen variaation samanlaisesta takaa-ajosta. Tähän usein yhdistetään myös ohjelmassa käytetty tuttu Yakety Sax -sävellys (James Q. "Spider" Rich).

Hillin itsensä rinnalla nähtiin vuosien varrella paljon muitakin esiintyjiä sekä vakiohahmoina että vierailijoina. Mm. Henry McGee, Jon Jon Keefe, Nicholas Parsons, Bob Todd ja Jackie Wright olivat usein mukana. Hillin omien lauluesitysten lisäksi ohjelmassa kuultiin toisinaan 'oikeiden artistienkin' lauluja (vaikkapa Petula Clark).

Niin kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan, loppui myös The Benny Hill Show lopulta aleneviin katsojalukuihin sekä korkeisiin tuotantokustannuksiin vedoten. Hill itse olisi ollut valmis jatkamaan sopimusta.

Kotirouva: No, I'm wearing black for my poor, departed husband.
Maitomies: Oh... how long's he been gone?
Kotirouva: Ten minutes. He won't be back till 1.

Äiti ja risat - Grace Under Fire

Perhesitcomien juuret lepäävät vahvasti keskiluokkaisessa mullassa, ja samaa maailmankuvaa ne ovat tukeneet valtavirrassa läpi tv-historian meidän päiviimme saakka. Selitykseksi kelpaa epäilemättä sarjojen samaistumispinta ja sitä kautta saatava katsojamassa, jolla sarjaan saadaan sponsoreita ja mainostajia.

Poikkeamiakin löytyy, kumpaankin suuntaan. Huxtablen perhe edusti erittäin koulutettua ja hyvin toimeentulevaa luokkaa (jota vielä korosti rotuasetelma) ja Connerin perhe puolestaan liputti työväenluokkaisen kulttuurin puolesta. Syystä tahi toisesta juuri nämä perheet kävivätkin pienimuotoisen kisan katsojista samana aikakautena.

Samantapaista yhteiskunnallista luokkaa kuin Roseanne edusti myös sarja Äiti ja risat/Grace Under Fire (1993-98), ja itse asiassa samasta Carsey-Werner Productions -tallista ne kumpainenkin tulivat. Sarjan kehittelijänä toimi Chuck Lorre, jonka käsialaharjoitelmia ovat sittemmin olleet myös esimerkiksi Dharma & Greg, Miehenpuolikkaat ja Rillit huurussa.

Sarjan nimiosassa Grace Kellynä (!) esiintyy Brett Butler. Grace on sarjan alkaessa vastaeronnut alkoholiongelmainen yksinhuoltaja. Etenkin ensimmäisinä kausina sarja ammensi työväenluokkaisesta maailmankuvasta Gracen työskennellessä öljynjalostamolla duunariosastolla. Sarjassa seurataankin tässä ympäristössä Gracen sosiaalisia suhteita työkavereihin kuten Dougie (Walter Olkewitz), Vic (Dave Florek) ja Carl (Louis Mandylor). Castausta tosin muutettiin varsin äkkiä jalostamolla.

Kotirintamalla Gracellä oli lapsensa Quentin (jota esitti hämmentävästi kolmekin eri poikaa: Noah Segan pilotissa, Jon Paul Steuer kolme kautta ja Steuerin äidin vedettyä skandaalinkäryisesti poikansa pois sarjasta lopulta Sam Horrigan), Libby (Kaitlin Cullum) ja Patrick (Dylan ja Cole Sprouse). Myöhemmin sarjassa nähdään vielä Gracen vanhin lapsi Matthew (Tom Everett Scott), jonka hän on aikanaan antanut adoptoitavaksi.

Gracen lähipiiriin kuuluvat naapurustosta Nadine ja Wade Swoboda (Julie White ja Casey Sander) sekä apteekkari Russell Norton (Dave Thomas), jonka kanssa Gracella on pientä sutinaakin, jos kohta seurustelusuhteita muillekin tahoille esiteltiin. Myös Gracen ex-aviomies Jimmy (Geoff Pierson) piipahtelee sarjassa säännöllisesti tuoden ongelmia muassaan.

Vaikka sarjan perusidea ja esillepano eivät olleet kovin hohdokkaita, menestyi se katsojatilastoissa mainiosti ollen kahtena ensimmäisenä tuotantovuotenaan top vitosessa. Siitä jonkinlainen syöksykierre ilmeisesti alkoikin, ja sarja putosi tasaisesti. Osasyy alamäkeen saattoi olla Butler itsessään. Hän ei ollut välttämättä kaikkein helpoin palkollinen, vaan vaati enemmän päätäntävaltaa sekä sarjan sisältöön että hahmoonsa. Myöhemmillä tuotantokausilla raportoitiin myös Butlerin lääkeriippuvuusongelmista meillä Suomessa saakka. Butlerin hoitojen takia sarjan kuvauksia piti välillä siirtää, ja lopulta petti arvatenkin tuottajien hermo, ja sarja lopetettiin, mikä on sikäli sääli, että sen kaikkea potentiaalia ei kenties siis saatu irti. Toisaalta kaikki kuitenkin siis saatiin, mitä saatavissa oli?

Sarjaa tehtiin viisi tuotantokautta (112 episodia).

Grace Kelly: Ex-husbands are like Crosby, Stills & Nash. They keep coming back - older and fatter.

Vihdoinkin yksin - Empty Nest

Richard Mulligan oli karismaattinen näyttelijä. Ura alkoi jo 1960-luvun alkupuolella, mutta syystä tahi toisesta hän ei kuitenkaan noussut elokuvan puolella isoon tähteyteen. Olisi voinut olettaa, että hänen mieleenpainuva sivuroolisuorituksensa kenraali Custerina Arthur Pennin leffassa Pieni suuri mies/Little Big Man (1970) olisi voinut poikia enemmänkin. Mutta ei vaan. Blake Edwards käytti pari kertaa ja tällaista mutta ei sen isompaa tähteyttä.

Televisionkin pakeilla hän oli uran alkupuolella kertaluonteisten vierailuroolien vetäjä, vaikka sittemmin osoittautui, että tv oli Mulliganin ominta areenaa. Hän ehti vaipua jo Lemmenlaivaankin, kun kohdalle osui mehukkaasti kirjoitettu rooli: Burt Campbell Kuplassa. Sarja oli käsikirjoitusten osalta taitavan hulvatonta työtä, mutta aivan kaikki näyttelijät eivät olleet tehtävänsä tasalla. Mulligan oli. Hän teki Burtin nautiskellen överisti ja vieläkin enemmän. Hänen hahmoaan odotti.

Kuplan jälkeen vuorossa oli amerikannettu brittisarja Herra Perrinin uusi elämä, mutta se sarja ei pitkään elänyt. Piti odottaa 80-luvun loppupuolelle, kun suosittuun Tyttökullat-sarjaan tarvittiin uutta naapuria. Richard Mulligan oli sopiva mies tähän, ja hän ui tohtori Harry Westonin nahkoihin. Jopa niin hyvin, että hahmo irrotettiin omaksi spin off -sarjakseen Vihdoinkin yksin/Empty Nest (1988-95).

Vihdoinkin yksin osoittautuikin hyväksi päätökseksi. Sarja keikkui Top Kympissä ensimmäisten kolmen tuotantovuotensa ajan. Sittemmin ranking lähti valumaan ja tipahti lopulta sadan tuolle puolen päätöskaudellaan.

Vihdoinkin yksin -sarja kertoo siis lastenlääkäri Harry Westonista, joka asuu yksin kahden aikuisen tyttärensä ja ison Dreyfuss-koiran kanssa. Tyttäristä Carol (Dinah Manoff) on hieman neuroottinen, ja Barbara (Kristy McNichol) on poliisi. McNichol lähti ohjelmasta kolmen vuoden jälkeen, ja tilalle muutti Harryn nuorin tytär Emily (Lisa Rieffel). Rieffel ei puolestaan viihtynyt sarjassa kuin yhden kauden. Viimeisellä kaudella McNichol palasi sarjaan.

Tyttärillä on toki omat hetkensä, mutta itse asiassa sarjan vetävin hahmo Mulliganin itsensä jälkeen on hänen hoitajaansa Lavernea näyttelevä Park Overall. Harryn hahmo työskentelee sarjassa sairalan lastenlääkärinä, mutta kuudennella kaudella siirtyy lääkäriasemalle töihin. Kaikeksi onneksi Laverne saa potkut sairaalasta Harryn seuraajalta ja tulee Harryn perässä.

Lavernen hahmo on voimakasta Etelän aksenttia käyttävä suorapuheinen töksäyttelijä, joka otti ohjelmassa oman tilansa Mulligania vastaavalla tavalla. Ruutuaika tosin oli pienempi. Park Overallille Vihdoinkin yksin on ollut suurin menestys näyttelijänuralla, vaikka hän on sen jälkeenkin esiintynyt muutamissa tuotannoissa. Ehkä kiinnostavampi sivujuonne hänen urallaan on kansalaisaktivismi, joka kohdistuu ennen kaikkea sekä ympäristö- että tasa-arvokysymyksiin. Näiden teemojen tiimoilla hän yritti myös Yhdysvaltain senaattiin. Ainakaan vuonna 2012 paukut eivät tähän kuitenkaan riittäneet.

Sarjan eräs näkyvä (ja ärsyttävä) hahmo on Harryn naapuri, risteilyaluksella työskentelevä Charley Dietz (David Leisure), joka tuon tuostakin marssii huusholliin. Sarjan kahdella viimeisellä tuotantokaudella remmissä nähtiin vielä emosarjan Tyttökullat-tuotannosta tuttu Sophia Petrillo (Estelle Getty), joka sarjassa muuttaa lähistölle.

Richard Mulliganin työtä arvostettiin sekä Emmy- että Golden Globe -pysteillä. Nämä tulivat komediagenren miespääosa-ansioista. Eivätkä ihan syyttä. Ehdokkuuksia olikin sitten isompi nippu.

Sarjaa tehtiin hulppeat seitsemän tuotantokautta (170 episodia).

Tohtori Becker - Becker

Äreä tohtori, joka edustaa ihmisvihaajatyyppiä ja joka heittelee piikikkään sarkastisia huomautuksiaan joka taholle eikä piittaa lainkaan siitä, mitä muut ajattelevat. Hmm.

Eihän House ole tähän päivitys, vaan Sherlock Holmesiin, mutta jotakin etäistä sukulaisuutta tyypeissä kuitenkin on. Kyse on 90-luvun hauskasta perussitcomista Tohtori Becker/Becker (1998-2004). Tänä päivänä arvostetaan erityisesti teräviä, itseironisia ja postmoderneja kommentteja heitteleviä naururaidattomia tilannekomedioita. No, tässä ei ole sellainen.

Ted Danson vetää sarjan nimiroolin. Danson on hieman aliarvostettu näyttelijä, mutta mitä muuta voi odottaa, jos miehellä on katalogissaan lippulaivana uudelleenfilmatisointielokuva Kolme miestä ja baby (1987) ja sen vielä vähemmän viihdyttävä jatko-osa Kolme miestä ja pikkuneiti (1990). Tosiasiassa Danson kyllä veti myös Cheers (1982-93) -sarjassa 270 jaksoa Sam Malonen roolia, joten kylläpä hänellä näyttöäkin on. Vanhemmiten Danson on kuitenkin osoittanut kypsyneensä rouheasti vakavastiotettavaksi näyttelijäksi esimerkiksi Jäitä hattuun -sitcomissa. Viimeisimpänä sulkana hatussa on kiinnitys C.S.I. -rikossarjaan.

Tohtori Becker antoi jo hyviä viitteitä Danson nyanssintajusta. Sarjassa hän näyttelee Harvardista valmistunutta tohtori John Beckeriä, joka pitää pientä praktiikkaansa New Yorkissa ja asustelee yksin hieman kulahtaneessa Bronxissa. (Takana on kuitenkin kaksi epäonnistunutta avioliittoa.) Becker on aina valmis riitelemään kaikkien kanssa, oma henkilökunta ja potilaat mukaan luettuina. Koska ihmiset ovat lukevinaan rivien välistä kuitenkin aitoa välittämistä (!), he suvaitsevat Beckerin käytöstä.

Sarjan takana on David Hackel, jonka ainoa oma onnistuminen Tohtori Becker on. Hackel on tosin työskennellyt useassa muussa sarjassa, kuten Frasierissä.

John Beckerin vastapoolina ja järjenäänenä sarjassa on hänen hoiturinsa ja vastaanottovirkailijansa Margaret Wyborn (Hattie Winston). Babtistina Margaret siteeraa usein Raamattua, mistä Becker ateistina saa vettä myllyynsä. Hieman kahjoa side-kick -hahmoa sarjassa edustaa Linda (Shawnee Smith), jonka järjenjuoksusta ja logiikasta kukaan ei ota selvää, jos ei todellisesta toimenkuvastakaan. Beckerin selitys naisen paikallaoloon on se, että hän on velkaa tämän isälle palveluksen. Neljäs sarjan vakiokasvo on Beckerin paras ystävä (?), näkövammainen Jake Malinak (Alex Désert), joka toimii lehtimyyjänä. Suurimmassa osassa sarjaa esiintyy myös kuppilanomistaja Reggie Kostas (Terry Farrell). Becker nähdään usein tässä kuppilassa ja heidän kahden välillä on perinteinen viha-rakkaus -suhde.

Tohtori Becker piti pintansa kuuden kauden ajan (129 episodia). Pikanttina yksityiskohtana raportoitiin, että Ted Danson oli jo tuohon aikaan valkotukkainen, mutta hän värjäsi koko sarjan ajan hiuksensa ruskeiksi.

Margaret: So someone finally shot you.
Becker: I always thought it would be you, Margaret.
Margaret: So did I.

Minä vakooja - I Spy

Maailma oli huomattavan kuohuva ja kiihkeä paikka 1960-luvulla. Vaarallisia kriisipesäkkeitä riensivät sammuttamaan niin U.N.C.L.E.:n miehet kuin IMF:nkin väki. Ja hieman samoilla apajilla kalastelivat tennisverkollaaan myös Minä vakooja/I Spy (1965-68) -sarjan pojat. Tehtävää riitti kaikille.

Minä vakooja -sarjan pääosissa oli kaksi kaverusta. Toinen oli Robert Culpin hahmottelema tennispummi Kelly Robinson ja toinen Bill Cosbyn Alexander Scott, joka toimii Robinsonin valmentajana. Todellisuudessa miehet ovatkin Pentagonin agentteja, jotka kiiruhtavat alati taisteluun muita vakoojia ja rikollisia vastaan. Ohessa sitten ihaillaan naiskauneutta.

Sarja on aikamoinen aikakautensa kuva asenteiltaan ja yleiseltä maailmankuvaltaan. Käsikirjoitus oli sekoitus jännitystä ja draamaa ja syötiksi laitettiin vielä hah-hah-huumoria. Sarjassa oli kuitenkin ehkä tasapainoisempi kosketus (vaikkapa vainoharhaiseenkin) todellisuuteen, eikä siinä vedetty roistoja ja vimpaimia samalla lailla överiksi kuin hullutuksen käynnistäjässä, James Bondeissa, tahi sen lukuisissa perässähiihtäjissä (yllämainittujen lisäksi Amerikassa esimerkiksi Herrasmiesagentti/The Avengers ja Lännen hurjapää/The Wild Wild West). Minä vakoojan kokonaisuus oli kieltämättä hyvinkin toimiva ja mukaansa tempaava.

Robert Culpin kohdalla Minä vakooja jäi eräänlaiseksi leimaavimmaksi rooliksi hänen urallaan. Sinänsä nimikkeiden lista on pitkä pitkistä elokuvista televisioon, mutta ehkä Culpin näyttelijänlaatu on hieman jäykkä eikä niin muodoin suosi kovin isoja variaatioita. Columboissa hän kunnostautui ja -tietenkin- Lemmenlaivassa myöhemmin. Kaikki rakastavat Raymondia -sarjassa hän teki uran ehtoopuolella vielä käyntejä myös. Minä vakooja -sarjaa Culp toisaalta sekä ohjasi että käsikirjoitti pariin otteeseen. (Tiemmä parivaljakko muutenkin usein sekä paranteli että improvisoi kuvauspaikalla alkuperäiskäsikirjoituksia.)

Bill Cosbyn kohdalla kaikki oli toisin. Cosby teki stand-up'ia, kun ohjelman tuottaja iski häneen silmänsä, ja loppu onkin amerikkalaista tv-historiaa. Bill Cosby sai olla ensimmäinen mustaihoinen näyttelijä, joka esittää pääroolia valtavirran televisiosarjassa. Itse rotukysymykset eivät sinänsä sarjassa esiintyneet, vaan miehet esittivät keskenään toimeen tulevia kaveruksia parhaaseen buddy movie -tyyliin. Minä vakoojan hyydyttyä Cosbyn ura vain kohosi yhä isompaan suosioon. Uran kruununjalokivi lienee Bill Cosby Show. Robert Culp vieraili yhdessä tämän sarjan episodissa roolinimellä Scott Kelly.

Minä vakoojan tapahtumakenttänä oli koko maailma, ja päinvastoin kuin yleensä, näyttelijöitä myös lennätettiin oikeille tapahtumapaikoille muutaman kerran kaudessa eikä tyydytty pelkkiin taustaprojisointiin tai look-alike -ympäristöihin. Niin Euroopan kuin Aasiankin isoja kaupunkeja toimii miljöinä. Tämä formula kantoi kolme tuotantokautta (82 episodia).

Vuonna 1994 Culp ja Cosby palasivat itse aiheeseen tv-elokuvassa Me vakoojat/I Spy Returns ja 2002 yritettiin valkokankaalle Eddie Murphyn ja Owen Wilsonin karismoilla I Spy -elokuvalla, jossa roolit oli käännetty päinvastoin. Filmi oli floppi kaikin tavoin.

Kelly Robinson: Okay, Boy Wonder, you wanna get the collapsible batpole out of the glove compartment?

24

24 (2001-1010) on hieno ajatusleikki sulloa yhden tuotantokauden tapahtumat kahdenkymmenneljän tunnin aikana tapahtuviksi. Toki se myös jää vain ajatusleikiksi, koska itse juoni on täynnä reikiä kuin Julius Caesar maaliskuun iduksena.

Sarja on selvästi tehty konvetionaaliseen jakso per viikko tahtiin katsottavaksi, ja silloin se toimiikin riittävän hyvin, kun katsojan muisti työstää juonen epäloogisuuksia tekijöiden puolesta. Jos sitten sattuu yönunen puutteessa pitämään 24-maratonin putkeen, joutuu näistä tarinan järjenvastaisuuksista kärsimään hieman enemmän.

Sarja on kuitenkin hyvin vauhdikas ja viihdyttävä, ja mitäpä tv-sarjalta muuta odotetaankaan? Älyn leikkiä, nokkeluutta, sivistystä, syvällisyyttä, moraalisia kannanottoja?

Tarinaa yritetään varioida eri tuotantokausilla, mutta periaatteessa kaikki kiertyy silti saman teeman ympärille. Erilaiset terroristiliittymät ja salaliitot uhkaavat länsimaista hyvinvointia ja ylivaltaa, ja hätiin tarvitaan Kiefer Sutherlandin kiihkeän kähisevästi mutta mainiosti näyttelemää agentti Jack Baueria.

Sarja todistaa joka jaksollaan Amerikan Yhdysvaltain tärkeyttä, mutta kun sen hyväksyy sarjan lähtökohdaksi, niin sitä on helppo seurata. Tai päinvastaisessa tapauksessa on yhtä helppo lopettaa sen katsominen.

Tekniikka korostuu 24-sarjassa moneen otteeseen, kun kaikenlaisia vipstaakeja käytetään sekä tuhon kylvämiseen että sen estämiseen. Sarjassa toimitaan usein Los Angelesin alueella sijaitsevasta CDU:sta käsin (fiktiivinen Counter Terrorist Unit). Vaikka virasto välillä lakkautetaankin, herätetään se viimeisellä tuotantokaudella uudelleen henkiin.

Sarjan alkupuolella Yhdysvaltain tummaihoinen presidentti David Palmer (Dennis Haysbert) on tarinan keskiössä mukana, mutta lopulta hänet murhataan hätkähdyttävästi. Sarjassa saadaan Yhdysvaltoihin myös ensimmäinen naispresidentti Allison Taylor (Cherry Jones).

Sarjan vakioremmiin kuuluu Jack Bauerin uskottu ystävä, tietokoneekspertti Chloe O'Brian (Mary Lynn Rajskub), Jackin tytär Kim Bauer (Elisha Cuthbert) ja työkaveri Tony Almeida (Carlos Bernard). Tuotannon loppupuolella mukaan tuodaan myös uusia vakionaamoja kertakäyttövihollisten rinnalle. Sutherlandin hahmo on kuitenkin ainoa, joka esiintyy joka ikisessä episodissa läpi tuotantovuosien.

Sarjan visuaaliseen ilmeeseen kuuluvat tikittävät digikellot ja jaettu ruutu.

Sarjaa sekä kiitettiin ja palkittiin, että luonnollisesti kritisoitiin. Muun muassa Bauerin tyyli käyttää väkivaltaa sekä uhkana että totena ja se, että terrostiuhkat tulivat usein islamin suunnalta, herättivät kritiikkiä.

Sarja kesti katsomisen peräti kahdeksan tuotantokauden ajan (192 jaksoa). Kutos- ja seiskakausien väliin tehtiin myös erityinen tv-elokuva 24: Redemption (2008). Sarjan jälkeen on suunniteltu pitkää teatterielokuvaa. Tyylinmukaisesti siinäkin seurattaisiin reaaliajassa tapahtumia, joten filmin tapahtumat kestäisivät kaksi tuntia.

Jack Bauer: If you don't tell me what I want to know, then it'll just be a question of how much you want it to hurt.

El Caminon poliisit - High Incident

Poliisisarjamarkkinoille on ollut vuosien varrella tunkua. On syntynyt viihdyttäviä sarjoja, klassikkosarjoja, kertakäyttökamaa ja melkoisia epäonnistumisiakin.

El Caminon poliisit/High Incident (1996-97) ei oikein ehtinyt hankkia itselleen täyttä oikeutusta olemassaololleen, kun se keskeytettiin toisen kauden aikana. Syynä oli perinteinen kisa katsojien silmäpareista, jonka se hävisi Frendeille.

El Caminon poliiseja oli synnyttämässä Steven Spielbergin tasoinen pooppoo, johon Spielbergin itsensä lisäksi kuuluivat Eric Bogosian, Michael Pavone ja Dave Alan Johnson. Myös Hill Street Blues -veteraani Charles Haid oli mukana tässäkin tuotannossa. Elokuva kultasormi Spielberg on häärinyt useinkin myös kapoisemman ruudun takana, mutta aina tulokset eivät ole jalostuneet yleisönsuosikeiksi.

El Caminon poliisit sai kohtalaisia arvioita osakseen, mutta ala on hektinen ja kilpailtu. Kototöllön ääressä on leppoisaa nuupahtaa sohvalle kellumaan ja antaa kaukosäätimen laulaa.

El Caminon poliisien sapluunaan kuului rikosten ratkominen sekä virkavallan oma yksityiselämä, ja siihen liittyvät moraaliset kamppailut. Sarjan muoto oli niin muodoin tuttu jo aiemmista sarjoista, ja tässä se toteutui täysin vertailukelpoisella tavalla. Sarja oli hyvinkin viihdyttävä jos ei sentään unohtumattomalla tavalla mieleenpainuva. Paino on ehkä enemmän draaman kuin tyylipuhtaan äksönin puolella. Raadollinen arkiväkivalta esiintyy silti sarjassa.

Henkilögalleria on melko laaja, joten valinnanvaraa suosikeille, roolimalleille ja samaistumiskohteille on. Kokomustiin virkapukuihin pukeutuvia poliiseja esittävät Matt Craven, Cole Hauser, Louis Mustillo, David Keith ja Matt Beck pitivät postinsa koko tuotannon ajan. Riveissä oli myös vaihtuvaa naisenergiaa kuten etnistä taustaa omaavia henkilöitä. Siinäkin suhteessa sarja oli poliittisesti korrekti.

Sivuosista löytyy joitakin kiinnostavia nimiä, kuten Jim Marshin (David Keith) kapinallinen Jill-tytär, jota esittää Mena Suvari sekä poliisihahmot, joita kuvittavat Timothy Olyphant (Olyphantin hahmoa suunniteltiin vakiokasvoksi, mutta sarjan lopettamispäätös esti tämän) ja Lucy Liu.

El Caminon poliisit eivät ehkä saaneet täyttä mahdollisuutta näyttää, mihin sarjasta olisi ollut. Tai. Saivathan ne. Kahden tuotantokauden tuloksena oli 32 episodia katsomiskelpoista kronikointia.